28.7. Pirjo ja Purjo kummastelevat häätapoja

Kyllä, kesän toiset häät on nyt juhlittu ja niiden myötä meistä on tullut varsinaisia spesialistihäävieraita. Olemme nähneet leikin jos toisenkin ja saaneet hämmästellä asioita, joita muut pitävät luonnollisina ja suorastaan perinteisinä.

Ensinnäkin on tämä morsiamen luovutus siinä jossain kirkon käytävän puolivälin tienoilla. Edellinen sukupolvi marssi papin pakeille rinnakkain, tasa-arvoisesti. Näin saattoi varmistaa, ettei ylkä tai morsio pääse karkuun häämarssin ensitahtien jälkeen. Nykymorsiamilla on kirkon ovelta kohti alttaria kävelykumppanina isä, joka taluttaa tyttärensä käytävän alkumatkan verran ja sitten armollisesti luovuttaa kumartelevalle sulholle suunnilleen siinä kohdassa, missä on suurin ja painavin kynttiläkruunu uhkaavasti valmiina putoamaan niskaan. Tämä luovutusjuttu tapahtuu sillonkin, kun hääpari on asunut vuosia yhdessä eikä siltä isältä ole suhteen alkuvaiheessa kysytty sanallakaan, että kelpuuttaako hän moisen epelin tyttärensä puolisoksi. Ja jos on niin onnettomasti, että isä on oman vainajoitumisensa tai muun syyn takia estynyt olemasta paikalla, haalitaan joku muu luovuttamaan se morsian ihan niin kuin nykynainen ei kykenisi astumaan avioon ilman moista manööveriä. Mitä vikaa on siinä, että vakaasta tahdosta ja tarkoituksella saapuu kirkkoon yhdessä sulhasen kanssa ja poistuukin tilaisuuden päätteeksi tämän kädestä kiinni pitäen?

Me emme ihan oikeasti ymmärrä tätä nykytapaa. Tiedämme, että se on rantautunut ihan Amerikoista asti, mutta siitä huolimatta siinä on joka kerta jotain käsittämättömän hilpeää. Jos kerran ajatellaan, että siinä isä luovuttaa tyttärensä miehen sukuun, niin miksi ei alttarin tuntumassa ole vastaanottavaa anoppia, joka avosylin toivottaa miniän tervetulleeksi  kädessään perheen salainen lihapullaresepti. Miksi siellä odottaa vain jännityksestä tutiseva sulhanen ja muutama yhtä kalpea bestman tulevan anopin istuessa suu viivana omalla paikallaan etupenkissä.

Toinen kummallinen asia on vihkisormus. Me tiedämme, että kädet hikoavat, sydän hakkaa ja kaikki mahdolliset tunteet tunnetaan samalla hetkellä, joten sormuksen laittaminen morsiamen sormeen ei suju helposti ja yksinkertaisesti. Siellä "tämän seurakunnan" keskuudessa jännitetään melkein henkeä pidätellen, että sopiiko se rengas vai ei, joten voisiko vihkitilaisuudessa käyttää mitä tahansa ylisuurta rinkulaa, joka pujotetaan nimettömään tuosta vain. Sen voisi sitten tilaisuuden jälkeen vaihtaa siihen oikeaan, papin siunaamaan sormukseen. 

Kolmas häissä kummastelemamme asia ovat lapset. Joskus aikaisemmin vastustimme ankarasti lapsettomia häitä vedoten siihen, että pitäähän niiden alamittaisten joskus opetella perusjuhlien kaavat. Sitten (ei tosin tänä kesänä) osuimme muutamiin sellaisiin hääjuhliin, joissa lapset saivat tehdä mitä tahansa ja vanhemmat vain levittelivät käsiään, että ei niille mitään voi. Siksi lapsettomat häät ovat ehdoton valinta silloin, jos vähääkään epäilee aikuisten vieraiden kykyä kasvattaa jälkikasvuaan. Mieluummin muutama vieras vähemmän kuin tusinan verran yltyviä itkupotkuraivareita puhumattakaan hyökkäysvaunujen armadasta, joka tietenkin tulee telakoida keskelle kulkuväylää estämään muiden sujuva liikkuminen.

Neljäs ankaraa pohdintaa aiheuttanut asia ovat paljaat selät. Jos kirkon penkissä istuva vaikuttaa siltä, että hänellä ei ole mitään päällään eli asunsa on niin avonainen, että sitä ei selkänojan yläpuolella näy, on se ehdottomasti liian paljastava. Tilannetta ei pätkääkään paranna se, jos siihen selkään on tatuoitu vaikka aurinko tai lemmikkikoiran kuva. Vuosien varrella ja selän hiljalleen salakavalasti levetessä on se aurinko laajennut tummien luomien kera suoranaiseksi aurinkokunnaksi ja koiran ilme vaihtunut valppaasta irvistykseksi. Vaikka se olkaimeton mekko tuntuu hellepäivälle sopivalta valinnalta, voisi armahtaa takanaan istuvien mielikuvituksen laukkaa asettamalla edes vihkitilaisuuden ajaksi olkapäilleen huivin.

Onneksi vähään aikaan ei ole tiedossa vastaavia juhlia, joten voimme tykönämme miettiä näitä asioita vaikka koko syksyn ajan . Nyt olemme asettuneet kuvaan sopivasti keskelle kukkapenkkiä. Tarkkaavainen huomaa lehtokotiloiden syömäjäljet lähes jokaisessa lehdessä. Asumme ovat kierrätyskamaa eli vanhat nailonverhot uudessa kuosissa. Purjon mekon vuori on pinkki ja Pirjon valkoinen, vaikka ei sitä tästä kuvasta erota. Pirjolla on lisäksi pinkkiä pitsiä niin helmassa kuin kaula-aukossakin.