Ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen tuoretta perhettä neuvotaan ja opastetaan kaikenlaisissa todella tärkeissä asioissa, jotka ovat odotettavissa ennen ja jälkeen lapsen syntymän. Yhdessä terveydenhoitajan kanssa keskustellaan niin raskauspahoinvoinnit kuin vauvalle tarpeelliset hankinnatkin. Äidistä ja odotetusta tulokkaasta pidetään kaikin tavoin hyvää huolta punnitsemalla, mittaamalla, ottamalla verikokeita ja vastaamalla asiantuntevasti kummallisiinkin kysymyksiin. Kaikki huolensa saa kertoa ja jos niitä ei ole, keksitään yhdessä muutama.
Sama systeemi jatkuu lapsen synnyttyä. Neuvolasta saa joka käynnillä nivaskan mainoslehtisiä, joissa käydään läpi niin lapsen kehitysvaiheiden selostaminen kuin imetyssuositukset, hampaiden puhkeamisen aiheuttamat oireet, tavallisimmat lastensairaudet, oikea-aikainen siirtyminen kiinteään ruokaan tai vaikka vauvan emotionaalisen kehityksen tukeminen ja varhaisen kiintymyssuhteen tärkeys. Tukea ja tietoa tulee kaikista mahdollisista tuuteista aina sinne asti, kun lapsi lähtee kouluun ja vielä sen jälkeenkin.
Oppaissa käsitellään sitä, miten lapsi tekee perheen ja miten kaikki mullistuu hänen saapuessaan. Siinä ohessa muistutetaan, että syöttötuoli on näppärä hankinta tai että mikään ei ole niin tärkeää kuin laittaa pistorasiansuojat paikalleen. Lapsen ystävyyssuhteitakin sivutaan (kannatettava asia, kavereiden kanssa olemiseen tulee kannustaa) ja eskari sekä kouluunlähtö kuvataan valtavana mahdollisuutena ja uutena maailmana. Ohimennen jossain oppaiden lopussa muistutetaan, että uhmaikä muistuttaa murrosikää, joka on tulossa sitten joskus monen vuoden kuluttua.
Mutta neuvolassa ei koskaan kerrota, että se innolla odotettu lapsi pakkaa jonain päivänä tavaransa, heilauttaa kättään hyvästiksi ja muuttaa pois kotoa. Siis ihan noin vain. Etukäteen lähtöön liittyy kaikenlaista levottomuutta ja jopa unettomuutta, mutta neuvolan oppaita hiirenkorvalle selaillut vanhempi huomaa, että oireet viittaavat vahvasti poskihampaiden puhkeamiseen. On ärtyisyyttä, kiukkua, epämääräistä touhukkuutta ja halua hieroa ikeniä vaikka syömällä hapankorppua. Siksi oireisiin ei yleensä kiinnitä sen enempää huomiota, korkeintaan miettii, vieläkö pakastimessa on tallessa viilentävä purulelu. Tämän vuoksi lähtö on hämmentävä yllätys, vaikka miten olisi nähnyt muuttolaatikoiden pinon eteisessä.
Se sama lapsi, jonka ensihymyä metsästettiin kameran kanssa viikkotolkulla ja jonka hiihtokilpailussa saatu muumimitali on edelleen kunniapaikalla kirjastohuoneessa, jättää jälkeensä paljon isomman tilan kuin mihin pinnasänky, syöttötuoli, sitteri, muutama vinkeä soittorasia, nukkekoti, parkkitalo, prinsessakatosvuode, ainakin kolme polkupyörää, lukuisia suksia, monoja ja luistimia, tietokone, jääkiekkopeli ja lukion kirjapino aikoinaan ujutettiin. Eikä siinä kaikki: myös sen lähtevän lapsen sisarukset tekevät aikanaan saman päätöksen. Autioissa huoneissa kaikuvat menneisyyden askelten äänet, mutta kukaan ei ole siellä enää eikä mikään ole kuin ennen.
Meidän mielestämme neuvolassa tulisi alusta alkaen tehdä selväksi, että niin mukava tapaus kuin saapuva lapsi onkin, niin hän on tullut vain käymään. Ei lainaksi, koska laina on aina joltain otettu ja maksettava takaisin, vaan vähän niin kuin ilahduttamaan niitä, joilla muuten olisi tylsää ja jotka haluavat kasvaa ihmisinä. Mikään ei kasvata aikuista niin paljon kuin seisoskelu jalkapallokentän laidalla nappulaliigan ottelua katsomassa ja ylpeyden pidätteleminen jälkikasvun voittaessa taidekilpailun tai vaihtoehtoisesti vastahakoisen lapsen pukeminen toppahaalariin ja vatsatautiyön kahdeksannen oksennuksen siivoaminen sängystä. Silti sitä pysähtyy hiljaisessa talossa kuuntelemaan, miten joku tepsuttaa parketilla, ja jos oikein keskittyy, kuulee menneisyydestä irtipäässyttä kikatusta, joka on hetkeksi pyrähtänyt huoneisiin.
Me otimme kuvaan mukaan nukketalon, koska se jotenkin sopii teemaan. Päivän kysymys kuuluu, voittaako yksi pirjollinen sininen elefantti kokonaisen purjollisen norsulauman. Ei aavistustakaan.
Nyyh...
VastaaPoista