Tähän päivään on mahtunut kaikenlaisia sääilmiöitä oheistuotteineen alkaen syksyn ensimmäisestä oikeasta räntäkuurosta päätyen huikaisevaan sateenkaareen, josta meillä ei tietenkään ole kuvaa. Saatte siis kuvitella sen.
Ennen visuaalisesti upeita kokemuksia aloitimme aamumme eläimellisissä merkeissä. Pikapikaa lähestyvä talvi on saanut hanhiparvet liikkeelle ja kerhomatkalla jouduimme ihmettelemään perinteisten auramuodostelmien sijaan taivaalle piirtyviä epämääräisiä suhrukuvioita. Nähtävästi hanhet haluavat matkata vaakatasoisen S-kirjaimen mallisissa ryhmissä, jotka naisvoimistelijoiden suurjuhlien kenttäkuvioiden mukaan aina välillä yhtyvät yhdeksi suureksi joukoksi erotakseen hetken kuluttua pienemmiksi parviksi.
Me pysähdyimme vähäksi aikaa tiensivuun vain ihailemaan suurta muuttoa, joskin mieltämme kalvoi huoli siitä, voiko tuollaisella tuhlailevalla lentotyylillä milloinkaan päätyä perille. Nähtävästi hanhille ei ole kukaan käynyt pitämässä koulutusta tehokkuusajattelusta ja panos-tuotos -mallista, jonka ne voisivat soveltaa siivenisku-etenemismatka -malliksi. Suorin reitti perille ei nähtävästi ole niille se mieluisin tai sitten niiden opas on matkassa ensimmäistä kertaa.
Jatkettuamme matkaa kohtasimme pitkästä aikaa hirven. Onneksemme kyseinen eläin oli tullut havaituksi edellä ajaneen autoilijan toimesta, joten jarruvalojensa välkkeestä ymmärsimme, että edessä on jotain outoa. Pysähdyimme melkein niille sijoillemme ja tuijotimme ikkunasta, miten iso uroshirvi seisoi metsän ja pellon kohtaamispisteessä aivan pientareen reunassa katsellen oikealle ja vasemmalle. Se teki muutamia tienylitykseen suuntaavia askellusyrityksiä, mutta jäi kuitenkin epäröimään eikä uskaltautunut asfaltille. Aikamme siinä odotimme ja mietimme, päädymmekö lopulta varsinaiseen henkien taistoon hirven päättäessä pysyä paikallaan ja meidän arvaillessamme, voiko matkaa jatkaa edes melkein turvallisesti vai onko seuraavan mutkan takana odottamassa isompikin lauma.
Lopulta hirvi näytti kohauttavan olkiaan ja kääntyi poispäin piiloutuen lehtipusikkoon. Kovin kauas liikenteestä se ei vaivautunut lähtemään, vaan vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt vaanimaan meitä varomattomampaa saalista, jonka tuulilasiin loikata. Koko loppumatkan katselimme tienvieriä erityisen tarkasti siltä varalta, että joku muuki sorkkaeläin olisi lähtenyt seikkailemaan. Aamuhämärissä voi tummanharmaa hirvi kadota luvattoman helposti osaksi erilaisia varjoja. Miksi ihmeessä luontoäiti ei aikanaan päättänyt, että hirvien turkki muuttuu neonväriseksi heti syyskuun alussa?
Aika hyvin katoaisimme mekin jonnekin lehtikasaan, koska olemme pukeutuneet ruskeaan fleeceen. Ainoastaan turkoosit täplät osoittavat, että emme ole luontokappaleita. Olemme kaikesta päätellen varautuneet siihen, että huomenna on oikeasti kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti