15.9. Pirjo ja Purjo päätyvät päivystyspoliklinikalle

Olemme viettäneet vaiherikkaan yön päivystyspoliklinikalla, jossa onneksemme oli erittäin rauhallinen viikonloppu. Saimme odottaa pääsyä lääkärin pakeille ainoastaan kolme tuntia, josta ajasta lähes tunnin ainoina odotushuoneessa istuvina asiakkaina, kaikki muut kun pääsivät kotiin tarkastuksen jälkeen tai päätyivät osastolle jatkamaan sairasteluaan.

Päivystyspoliklinikka on tarkoitettu vain akuuteille tapauksille. Siksi sinne mennessämme sairaanhoitaja varmisti, että olemme akuutteja. Ensin piti ottaa vuoronumero tähän tarkastukseen, josta positiivisen lajittelupäätöksen jälkeen saimme määräyksen siirtyä seuraavalle rastille eli poliklinikan sairaanhoitajien pariin. Seurasimme punaista viivaa ja päädyimme juuri sinne minne piti eli toimistoon, jossa selostimme samat asiat, jotka jo olimme kertoneet kertaalleen. Läpäisimme tämänkin testin, koska hoitaja totesi, että niinhän täällä koneelle merkityissä tiedoissa lukee. Sitä emme tiedä, miksi hän halusi sekä suullisen että kirjallisen varmistuksen asiasta, mutta saimme luvan jäädä odottamaan lääkäriä. Siirryimme siis rastille kaksi eli odotushuoneeseen.

Päivystyspoliklinikalla siinä ympärillämme oli sairaita ihmisiä ja huoneissa ympärillämme oli sairaita ihmisiä, mutta oikeastaan siellä oli odottamattoman hiljaista ja rauhallista. Oletimme, että petipaikan saaneet olivat vakiokävijöitä, jotka olivat ymmärtäneet tulla paikalle jo kymppiuutisten aikaan, jolloin saattoi vielä varata itselleen makuulavitsan. Me odotushuoneeseen ohjatut olimme kakkosluokan kansalaisia röhnöttäessämme kuka mitenkin tuoleissamme. Yksi potilas piteli päätään, toinen jalkaansa ja kolmas näytti ihan yhtä terveeltä kuin me. 

Opimme aika nopeasti, että meidät oli lajiteltu kaikkein epäkiireellisimpien jonoon, sillä emme kiinnostaneet ketään. Hoitohenkilökunta kävi säännöllisin välein ulkona, ja lasioven läpi saatoimme nähdä heidän pyydystävän tulikärpäsiä tai sitten he olivat vain tupakalla. Ambulanssimiehet toivat uusia potilaita, jotka pääsivät heti lääkärin käsittelyyn. Ymmärsimme pian, että palvelua saadakseen kannatti tulla kännissä paikalle. Siinä missä me odottelimme tuntitolkulla, pääsi humalainen otsaansa noin kolmen tikin haavan saanut känniääliö lääkärin vastaanotolle alle 15 minuutissa. Jopa sydänfilmiin pääsyä piti havaintojemme mukaan odottaa kauemmin. Hienoa, että potilaat priorisoitiin hoidontarpeen mukaisesti eikä suinkaan edes suunnilleen saapumisjärjestyksessä. Humalainen tappelupukari oli hänkin iloinen nopeasta palvelusta ja soitti samantien taksin ilmoittaen palaavansa sinne, missä "asiat jäivät äsken vähän kesken".

Kuten niin usein on havaittu, melkoinen osa vaivoista paranee sillä, että seuraa muiden sairauksien hoitotoimia. Kotona erittäin akuutti ja itkuttava ongelma alkoi hiljalleen hiipua siinä vaiheessa, kun uskomme lääkärin tapaamiseen ennen auringonnousua alkoi muuttua epäuskoksi. Huomasimme, että ainoa mahdollisuutemme selvitä päivystykseen vieneestä sairaudentilasta on ihmeparaneminen. Sen me sitten teimme ihan itsepalveluperiaatteella. Hoidoksi saimme siinä odotushuoneessa lähes tunnin verran musiikkivideoita, puolitoista jaksoa sarjasta "Ilman johtolankaa" sekä hiirenkorville luetun iltapäivälehden. Lopulta lääkärikin ennätti luoksemme kokonaista kolmeksi minuutiksi todetakseen, että emme ole vakavasti sairaita, koska kaksi tuntia aikaisemmin saatujen laboratoriokokeiden mukaan kaikki on kunnossa. Kieltämättä se oli helpottava tieto, vaikka joku pieni ääni kuiskasikin korvaamme, että olisiko se oikeasti ollut iso vaiva kertoa koko juttu jo silloin pari tuntia aikaisemmin. 

Olemme siis virallisesti terveitä ellei sitten vieressämme antaumuksellisesti tuberkuloottisesti yskineen potilaan bakteerikanta ole matkannut kanssamme kotiin. Kuvassa hämmästelemme kovasti suomalaista terveydenhuoltoa tai lähinnä sitä, miten moneen kertaan peräkkäin täytyy kertoa samat asiat. Se lääkärikin kun kyseli ihan samat jutut, jotka jo olimme kahdesti hoitajille kertoneet. Meillä on asuina syyspastellia eli hedelmäkuvoiset liivihameet ja vaaleanpunaiset puserot, jotka muuten eivät ole ihan samanlaisia, vaikka nopealla vilkaisulla siltä näyttääkin. Vähän väsyneitä me kieltämättä olemme, sillä kotiuduimme vasta siinä vaiheessa, kun lehdenjakaja jo oli käynyt kolisuttelemassa postilaatikon kantta.