Tässä me kyyhötämme pihakeinussa keskellä yötä kiukkuisina kuin ampiaiset. Emme ole nukkumassa siitä yksinkertaisesta syystä, että pihassamme on hillitön meteli, basso jytisee ja rumpusoolot kaikuvat. Etäisyyttä äänisaasteen aiheuttajaan on suunnilleen kilometrin verran, mutta voimme yön synkkänä hetkenä kuulla sanasta sanaan, mitä solisti haluaa meille sanoa.
Palaamme kuvan myötä lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön. Tai jos olemme ihan tarkkoja, palaamme lauantai-iltapäivään, jolloin kaukana meistä alkoivat juhlat karmealla karjaisulla ja ämyreiden virittämisellä äärimmilleen. Ääni oli niin mahtava, että lehmät laitumella hakeutuivat viimeiseen nurkkaan katoksen alle suojaan eivätkä uskaltaneet sieltä puoleen tuntiin pois. Saimme tahtomattamme kuulla musiikkia, jota älämölöksi kutsuisimme eli ei rytmiä, ei kunnon sanoitusta eikä kaiketi oikein melodiaakaan. Tai jos oli, niin se jäi jumiin välissämme olevaan mäkeen eikä kantautunut meille asti.
Ensin suhtauduimme asiaan rauhallisesti luottaen siihen, että kuka ikinä meteliä ilmoille viskoikin, niin hän huomaisi hyvin pian, että desibelejä on liikaa. Toiveikkaina odottelimme äänen vaimenemista inhimilliselle tasolle. Toiveemme oli täysin turha, sillä mekkala jatkui ja jatkui muuttaen välillä muotoaan eli joskus basso jyskäsi niin, että tanner sanamukaisesti tömisi ja joskus taas rumpuja hakattiin niin kuin joku olisi tosissaan niitä vihannut. Pihassa ei kuullut omia ajatuksiaan, mutta eipä tilanne sisätiloissakaan sen parempi ollut. Jos ikkuna oli pikkaisenkin raollaan, pujahti meteli sieltä sisälle ja ryhtyi hermostuttamaan. Tunnista toiseen tätä jatkui ilman mitään taukoja. kello tuli kymmenen, tuli puoliyö ja lopulta viisarit asettuivat näyttämään tasan kahta ja aina vain äänet vyöryivät pitkin pihaa piinaavina.
Luulimme, että jossain naapurissa olisi nuoriso ryhtynyt metelöimään paremman tekemisen puutteessa ja vanhempien lähdettyä mökille. Olimme harmillisen väärässä, sillä jälkeenpäin saimme kuulla, että muista täydellisen piittaamattomia olivatkin olleet ihan oikeasti aikuiset. He olivat järjestäneet bileet ja ilmoittaneet etukäteen lähinaapureille, että anteeksi nyt vaan tämä häiriö, mutta meillä juhlitaan ja siitä lähtee ääntä. He luulivat, että sillä vapautui kaikenlaisesta vastuusta ja sai pitää kulmakuntaa hereillä vaikka koko yön, mutta eihän se niin mene. Vaikka miten juhlii ja miten ilmoittelee ja miten pahoittelee, täytyy muut silti ottaa huomioon. Joku raja se on hauskanpidossakin.
Kuvassa olemme siis valvoneet reilusti yli normaalin nukkumaanmenoajan ja olemme niin kärttyisiä, että voisimme omin käsin mennä kiskomaan piuhat irti äänentoistolaitteista. Onneksi muutaman minuutin kuluttua kuvan ottamisesta pihaan laskeutui kauan odotettu hiljaisuus. Ehkä joku vielä lähemmistä naapureista hermostui siihen, että astiakaapissa juomalasit tanssivat polskaa bassonjytkeessä tai että ei saanut metelin vuoksi selvää edes ajatuksistaan. Joka tapauksessa lähitienoo hiljeni, järjestys palasi pihaan ja sydämemme vaihtoivat vähitellen äkäisestä jumpsisjumputuksesta omaan rauhallisempaan rytmiinsä
Palaamme kuvan myötä lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön. Tai jos olemme ihan tarkkoja, palaamme lauantai-iltapäivään, jolloin kaukana meistä alkoivat juhlat karmealla karjaisulla ja ämyreiden virittämisellä äärimmilleen. Ääni oli niin mahtava, että lehmät laitumella hakeutuivat viimeiseen nurkkaan katoksen alle suojaan eivätkä uskaltaneet sieltä puoleen tuntiin pois. Saimme tahtomattamme kuulla musiikkia, jota älämölöksi kutsuisimme eli ei rytmiä, ei kunnon sanoitusta eikä kaiketi oikein melodiaakaan. Tai jos oli, niin se jäi jumiin välissämme olevaan mäkeen eikä kantautunut meille asti.
Ensin suhtauduimme asiaan rauhallisesti luottaen siihen, että kuka ikinä meteliä ilmoille viskoikin, niin hän huomaisi hyvin pian, että desibelejä on liikaa. Toiveikkaina odottelimme äänen vaimenemista inhimilliselle tasolle. Toiveemme oli täysin turha, sillä mekkala jatkui ja jatkui muuttaen välillä muotoaan eli joskus basso jyskäsi niin, että tanner sanamukaisesti tömisi ja joskus taas rumpuja hakattiin niin kuin joku olisi tosissaan niitä vihannut. Pihassa ei kuullut omia ajatuksiaan, mutta eipä tilanne sisätiloissakaan sen parempi ollut. Jos ikkuna oli pikkaisenkin raollaan, pujahti meteli sieltä sisälle ja ryhtyi hermostuttamaan. Tunnista toiseen tätä jatkui ilman mitään taukoja. kello tuli kymmenen, tuli puoliyö ja lopulta viisarit asettuivat näyttämään tasan kahta ja aina vain äänet vyöryivät pitkin pihaa piinaavina.
Luulimme, että jossain naapurissa olisi nuoriso ryhtynyt metelöimään paremman tekemisen puutteessa ja vanhempien lähdettyä mökille. Olimme harmillisen väärässä, sillä jälkeenpäin saimme kuulla, että muista täydellisen piittaamattomia olivatkin olleet ihan oikeasti aikuiset. He olivat järjestäneet bileet ja ilmoittaneet etukäteen lähinaapureille, että anteeksi nyt vaan tämä häiriö, mutta meillä juhlitaan ja siitä lähtee ääntä. He luulivat, että sillä vapautui kaikenlaisesta vastuusta ja sai pitää kulmakuntaa hereillä vaikka koko yön, mutta eihän se niin mene. Vaikka miten juhlii ja miten ilmoittelee ja miten pahoittelee, täytyy muut silti ottaa huomioon. Joku raja se on hauskanpidossakin.
Kuvassa olemme siis valvoneet reilusti yli normaalin nukkumaanmenoajan ja olemme niin kärttyisiä, että voisimme omin käsin mennä kiskomaan piuhat irti äänentoistolaitteista. Onneksi muutaman minuutin kuluttua kuvan ottamisesta pihaan laskeutui kauan odotettu hiljaisuus. Ehkä joku vielä lähemmistä naapureista hermostui siihen, että astiakaapissa juomalasit tanssivat polskaa bassonjytkeessä tai että ei saanut metelin vuoksi selvää edes ajatuksistaan. Joka tapauksessa lähitienoo hiljeni, järjestys palasi pihaan ja sydämemme vaihtoivat vähitellen äkäisestä jumpsisjumputuksesta omaan rauhallisempaan rytmiinsä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti