24.1. Ei pääse tiikeri raidoistaan

Tänään me olemme hieman retrohtavia. Etenkin Pirjon haalari on kuin muinaiselta 1980-luvulta, jolloin edelläkävijäperheissä hurahdettiin joustofroteen ihmeelliseen maailmaan. Tosin siihen aikaan frotee oli paksumpaa ja tönkömpää ja sen kuivuminen kesti pitkään. Silti tällaisiin ruskeankirjaviin asuihin puettuja lapsia katsottiin suurella ihailulla: niin nykyaikaista! Purjon mekko on osoitus siitä, että Marimekkoa voi kätkeä mihin tahansa, sillä vaikka edustaan on aplikoitu hyvin hallitseva tiikeri suoraa Puolen hehtaarin metsästä, on itse mekko yhdistelmä klassista raitatrikoota ja oikein isoa unikkoa.

Olemme tänään pienessä mielessämme miettineet, mitä kaikkea voi blogissa kertoa ja sanoa. Hesarissa oli juttu naisesta, joka kirjoittaa omassa blogissaan etenkin öisestä elämästään hyvinkin avoimesti, ja on siitä syystä irtisanottu lastenhoitajan tehtävistä. Vanhemmat eivät pitäneet häntä sopivana hoitajana lapsilleen, sillä "mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsee" edes työaikana, ties millaista esimerkkiä tarjoaa hoidettaville. Lehtijuttu oli mainiota mainosta kyseiselle blogille, jonka lukijakunta on todennäköisesti moninkertaistunut (kuten lienee tarkoituskin), mutta sai meidät miettimään asiaa astetta laajemmin.

Blogeja syytetään milloin siitä, että ne ovat täynnä kuvia bloggaajien lapsista kalliissa lainavaatteissa tai siitä, että niiden teksti on rasistista tai loukkaavaa tai muuten vain sellaista, että kunnianloukkauksen raja on aika lähellä. Ongelmahan on siinä, että netti on täynnä blogeja ja sen oman nostaminen ylitse muiden vastaavien on viikko viikolta vaikeampaa. Täytyy päästä esille, täytyy keksiä jotain niin erikoista, että siitä puhutaan vanhanaikaisissakin medioissa. Se ei onnistu kirjoittelemalla mukavia arkiasioita, vaan hätkähdyttämällä lukijoita jollain sellaisella, mitä he eivät olisi osanneet lainkaan odottaa. 

Vaikka joku miten kärttää lukijoita blogilleen ja pääsyä oman tyylilajinsa eliittiin, olemme sitä mieltä, että ihan kaikkea ei kannata kertoa, ei edes uhmapäissään. Joku ei niin kiva ihminen saattaa löytää sen tekstin vaikka vuosien kuluttua ja käyttää sitä kirjoittajaa tai kuvaajaa vastaan ihan yllättäen. Hankala sitä on silloin sanoa, että olin blogia pitäessäni vasta noin 15v ja kärsin äärettömästä maailmantuskasta ja koko maailmani oli mustavalkoinen ilman yhtäkään harmaan sävyä. Siksi tulin käsitelleeksi asioita, joita aikuisena en enää allekirjoita.

Meidänkin piti aluksi vain esitellä muutamia vaatteita, mutta sitten ote jotenkin lipsahti käsistä ja toinen toistaan oudompien tyylivinkkien sijaan päädyimme kummastelulinjalle. Onneksi olemme kaksi nukkea, joita kukaan ei voi haastaa käräjille sanomisista. Sehän osoittaisi, että vastapuoli ihan oikeasti kuvittelisi, että nuket voivat puhua, kirjoittaa ja ajatella. Mitä toisaalta ei ole toistaiseksi kyetty tieteellisesti osoittamaan epätodeksi.