2.1. Kaikki se kestää tai sitten ei

 

Luimme kerran jonkun puolitieteellisen selvityksen siitä, että maailmankaikkeudessa samankaltaisella on taipumus hakeutua toistensa seuraan, oli sitten kyse positiivisesta varauksesta tai sotkuisuudesta. Osin uskomme tähän, sillä onhan meitä bloginpitäjiäkin tämän samankaltaisuusteorian mukaisesti noin kaksi. Sitä emme silti ole aikaisemmin uskoneet, että kun päivä lähtee huonosti alkuun, niin ikävyydet alkavat kasautua kuin ukkospilvet heinäkuiselle taivaalle.

Aivan ensimmäiseksi tänään sanomalehti ei löytynytkään laatikostaan eikä laatikon alta. Soitto jakelupäivystykseen kertoi, että meillä olisi vielä toivoa, sillä lumisohjoisten teiden vuoksi lehdenjakajat olisivat noin kolme tuntia aikataulustaan jäljessä. Toivo kuitenkin hiipui aamun aikana, joten jouduimme lähtemään kerhoon vailla tietoa siitä, missä koiranmakkara olisi  tarjouksessa tai paljonko joulunalusaikaista hintaa halvemmalla saisimme tänään nenäkarvatrimmerin. Postilaatikomme oli typötyhjä ja lehdenjakaja edelleen matkallaan.

Lunta ei ollut ainoastaan teillä vaan myös kotipihassa, jossa nastarenkaat imeytyivät vetisen lumikerroksen sisään niin, että ohjaus oli enemmänkin teoreettinen kuin käytännön toimi. Rattia sai väännellä vallan huolettomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta auto puski tismalleen sinne, minne halusi. Onneksi tällä kertaa kohti ajotietä, joka siinä vaiheessa oli jo saanut tuta aura-auton kulun pinnassaan. Suomennettuna koko pihatien risteyksen peitti reipas sohjokasa, jonka läpäisy vaati sekä teknistä osaamista että duudsonmaista typerää hurjapäisyyttä. Meiltä löytyi molempia. Onneksi mistään suunnasta ei tullut ketään muuta, joten sekä me että auto olemme edelleen ehjät. Seuraava  pihaan pyrkijä voi sitten huristella meidän jättämiämme raiteita sinne kuistinpieleen asti tai mielellään ei ihan sinnekään vaan portaiden luokse.

Luulimme, että huono onnemme päättyisi siihen, kun kerhomatkalla edellämme puolisohjoisella tiellä mateli joku lippalakkipäinen herrasmies hurjaa 45 km/h vauhtia renkaat tukevasti kahdella kaistalla eli täysin ohittamattomana. Hän vaikutti siltä kuin olisi sisäistänyt tiedon ohitustilanteiden vaarallisuudesta, joten päättäväisenä miehenä hän teki kaikkensa estääkseen moisen etuilun. Miettikää itse, 15 kilometriä matelua vain siksi, että joku pelkäsi putoavansa tieltä.

Saavuimme kerhoon myöhässä ja havaitsimme parkkipaikan täydeksi, joten päätimme sijoittaa menopelin läheiseen pysäköintiluolaan. Se oli huono päätös, sillä ensimmäinen ajo-ovi oli liikenneteknisistä syistä suljettu. Sen eteen oli aura-autolla pyyhkäisty melkoisen mahtava lumivalli. Toinen ovi taas tuntui vieroksuvan sinisiä autoja, koska ei suostunut avautumaan, jolloin yksi harmaansininen ja kaikki sen perässä jonossa olleet viisi autoa peruuttivat pikkuruista kapeaa ajoluiskaa pitkin takaisin kadulle. Ilmassa oli ajoneuvon käsittelykokeen tuntua! 

Pysähdyimme kadunvarteen miettimään mustan keskiviikkomme etenemistä ja huomasimme kummastukseksemme, että parkkiluolan ovi avautui yhtään nikottelematta, kun sinne pyyhkäisi punainen auto, joten päätimme kokeilla onneamme ja kuljettajan peruutustaitoja uudestaan. Yllätykseksemme joku taikasana oli lausuttu, koska tällä kertaa pääsimme ujuttautumaan maanalaisiin kerroksiin ja löysimme jopa tyhjän paikan, johon kulkupelimme kerhopäivän ajaksi jättää.

Uskoimme vahvasti, että samankaltaisuuteen perustuva epäonnisuus päättyisi siihen, mutta ilomme oli ennenaikainen. Poispääsy parkkihallista kun oli suunnilleen yhtä hankalaa kuin sinne ajaminen, sillä erään näinä päivinä vahvasti mediassa mainitun valtion kansalaiset ovat saapuneet maahamme uudenvuodenjuhlintaan ja ostoksille. Heillä on hyvin erilainen ajokulttuuri kuin meillä, ja maksullisen pysäköinnin sijaan heillä on kokemusta ilmaisten, joskin liikennesäännöttömien, parkkitapojen kehittämisessä. Meidän epäonneksemme he olivat havainneet, että juuri pysäköintitalon uloskäynnin kohdalle saa sijoitettua useita kaupunkimaastureita ilmaiseksi.  Niiden välistä piti sitten puikkelehtia pois. Samalla saatoimme ihmetellä parkkipirkkoa, joka kadun toisella puolella sakotti suomalaisten autoja näiden renkaiden ylittäessä parkkiruudun valkoiset viivat kahdella millimetrillä. Ns. ulkopaikkakuntalaisten autot saivat huoleti tukkia kulkuväyliä, niitä ei edes vilkaistu.

Syvän tuohtumuksemme symboliksi otimme kuvaan mukaan parkkitalon ja tukimme ihan tahallamme sen kaikki kulkureitit. Meillä on mukavat siniset puuvillamekot, joista Purjon mekon kangas on aitoa retroa jostain 70-luvulta. Koristeena siinä on ruusujen väristä turkoosia nauhaa. Pirjolla on Marimekon erikokoisten unikkojen kankaista yhdistetty liivihame, neulosraitapaita ja sukkahousut. Purjon jalkoja ei palele, eihän nyt ole pakkastakaan.