28.2. Ja siihen päättyi pitkä kanta-asiakassuhde

Meidän ompelijamme on ärhäkkä rillipää, jolla on ollut silmälasit suunnilleen siitä asti, kun dinosaurukset vielä vaelsivat keskuudessamme. Niinpä hänellä on kokemusta optikoista usean vuosisadan ajalta. Aikoinaan ompelijamme tykästyi tiettyyn ketjuun, joka kerran vuodessa tarjosi alennusta ostajan iän mukaisen prosenttiosuuden verran, ja koska monilla on tapana jämähtää tuttuihin kaavoihin, hän ei koskaan erityisemmin vaivautunut miettimään, miksi oli kanta-asiakkaaksi ryhtynyt. Rillit piti joka tapauksessa uusia säännöllisin väliajoin, sillä vaikka varsinainen kasvun ihme oli aikaa sitten jäänyt menneisyyteen, piristivät silmät elämäänsä hajataitteilemalla vuosi vuodelta kummallisemmin.

Näin meni vuosia, vaikka silmälasikaupassa kerran toisensa jälkeen oli kaikenlaista pientä ikävää sivumakua. Linsseistä ei saanutkaan alennusta, koska ne eivät olleet varastovahvuuksia tai juuri se mieleisin kehys ei jostain syystä ollutkaan tarjouksessa, vaikka kaupan kaikki muut noin tuhat pokaa olivatkin edullisia. Huononäköisenä oli hankala saada selvää mainosten alalaidan pienistä teksteistä, joten aika monta kertaa tuli hankittua silmälasit normaalihinnalla, vaikka mainoksen mukaan ihan kaikki oli uskomattoman halpaa.

Tänä vuonna ikä on tehnyt tehtävänsä ja ompelijamme kärttyisyys sekä malttamattomuus ovat kasvaneet samassa vauhdissa ikään tulleiden uusien numeroiden kanssa. Vaikka ne rillit kanta-asiakastarjouksen mukaan saisi jo melkein ilmaiseksi, käänsi ompelijamme selkänsä koko puodille huomattuaan, että pitkästä asiakassuhteesta ei ollut käytännössä mitään iloa. Oikeastaan siitä oli tullut haitta ja taakka.

Jonotettuaan ensin sovittuun aikaan optikolle ja sitten sovittuun aikaan silmälääkärille ja lopulta odoteltuaan turhankin pitkään voidakseen maksaa, havaitsi ompelijamme olevansa niin iäkäs, että hänellä oli oikeus saada eikä aina odottaa palvelua. Käytyään samassa optikkoliikkeessä kolmeen kertaan viikon aikana ja yritettyään joka kerta turhaan näyttää uusien kehysten ostajalta, ymmärsi ompelijamme olevansa ei-toivottu asiakas. Jos kukaan ei ole pätkääkään kiinnostunut siitä, että kaiken tarkastelun jälkeen pitäisi saada ne silmälasitkin, ei asiakkaan kannata jäädä turhaan norkoilemaan.

Niinpä ompelijamme päätti unohtaa pitkän ja vaiherikkaan asiakassuhteensa. Hänellä oli silmälääkärin kirjoittama resepti, joka kädessään saattoi astella pieneen ketjuttomaan optikkoliikkeeseen. Siellä avulias myyntihenkilö havaitsi asiakkaan kolmessa sekunnissa. Kaksi minuuttia myöhemmin ompelijan jykevällä nenällä keikkuivat uudet kehykset ja viisi minuuttia myöhemmin oli tehty kaupat. Tässä liikkeessä ei saanut silmälasien yhteydessä ilmaisia aurinkolaseja tai varastolinsseistä alennusta, jos niihin ottaa erityiskarkaisukäsittelyn. Tämä optikko myi jotain paljon tärkeämpää eli silmälasit, joilla näkee. Niitä ei iso ketjuliike asiakkaan monista yrityksistä huolimatta ennättänyt kauppaamaan.

Meilläkin on tarinan kunniaksi rillit nenällä, tosin vain kuvassa tarroina. Vaatteina meillä on oloasut tylsää vaaleanpunaista ja turkoosia. Vilkaiskaa muuten edellisen postauksen kuvaa: Pirjon paitaan oli silloin aplikoitu tutunoloinen kissa.

 

26.2. Pettymyksestä toiseen

Viime päivinä me olemme rämpineet varsinaisella pettymysten polulla. 

Ensimmäinen märkä rätti päin kasvojamme oli tutun kahvilan katoaminen mökkimatkan varrelta. Rakennus oli paikallaan, mutta sen omistajanvaihdoksen myötä sisällöstä oli jäljellä enää kukalliset verhot ja kulahtaneet jakkarat. Vesi kielellä odottamamme höttöleivos loisti poissaolollaan ja sen tilalla nökötti yksinäinen kuivankänkkärä käntynpala. Iloista palvelua ei enää ollut. Vaikka olimme ainoat asiakkaat erittäin autiossa kahvilassa, jouduimme odottamaan pitkän tovin ennen kuin kassatoimihenkilö malttoi lopettaa rupattelun puhelimessa. Ulkomaankielellä.

Naama mutrulla jatkoimme matkaamme miettien sitä, mitä tästä eteenpäin tehdä reittimme tärkeimmän etapin eli taukopaikan kanssa. Käynti käsienpesulla wc-tiloissa oli vahvistanut sen, mitä jo olimme uumoilleetkin eli tätä kahviota fiksu matkaaja välttelee viimeiseen asti. Käytössä oli vain kylmää vettä eikä minkäänlaista käsipyyhettä tai toimivaa puhallinta. Miinuspisteitä ropisi niin paljon, että meidän oli ihan pakko kohottaa mielialaa käväisemällä kesnen matkan maankuulussa sekatavarapuodissa.

Me emme erityisemmin rakasta shoppailemista, mutta jos käytettävissä ei ole masennukseen ensiapuna erittäin hyvin toimivaa kokonaista levyä Fazerin sinistä suklaata, on syytä mennä hypistelemään esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä ja joita ei missään nimessä ostaisi kotiinsa täysipäisenä hetkenään. Kuljimme täpötäydessä hehtaarihallissa käytävältä toiselle  hämmästellen maailman rumimpia myrkynvihreitä kattiloita ja omituisia ovaaleja seinäpeilejä kohti varsinaista herkkupalaa eli kangasosastoa. 

Pettymyksemme oli täydellinen havaitessamme, että ennen niin kiehtovat pitsiä, nauhoja ja koristeita täynnä olleet yllätyspussit oli korvattu epämääräisillä askartelukasseilla. Penkomiseen houkuttelevat kangaspalalaatikot oli piilotettu varmaan takahuoneeseen, koska tilalla oli metritolkulla likaisenruskeaa froteeta ja maastokuvioista kerniä. Teimme vuosisadan ennätyksen ja jätimme kaiken ostamatta.

Lopulta päädyimme kansalliselle standardihuoltoasemalle, jossa autoja ei huolleta, mutta tarjolla on koko maassa tismalleen samanlaisia kanelipullia ja toffeekierteitä. Täydellisen yllätyksettömässä ja steriilissä ympäristössä tulimme siihen tulokseen, että tämä ei ole meidän päivämme, vaikka miten olimme pukeutuneet söpösti ja suloisesti ja olimme toiveikkaina lähteneet matkaan avoimin mielin. Purjolla on trikoomekko, johon on käytetty varmaan viimeinen palanen koirakuvioista kangasta. Sitä tasapainottamassa Pirjolla on pusero, johon on aplikoitu maireasti myhäilevä kissa. 

Ai niin, siellä perillä mökillä kaikki oli kunnossa. Pihassa ei ollut yhtäkään sutta valmiina hyökkäämään kimppuumme eikä toisaalta sisällä ainuttakaan hiirtä, joka olisi asettautunut sinne talvehtimaan.

23.2. Pirjo ja Purjo hakevat kesätöitä

Valitsimme oikein kesäisen kuvan muistuttamaan siitä, että auringonpistokset ja hyttysenpuremat ovat uskomattoman lähellä. Liivihameemme ovat puuvillaa ja niissä on käytetty kohtalaisen luovasti raitaa ja palloja. Yhdistävä tekijä on lakanakankaasta leikattu ja edustaan aplikoitu Hello Kitty -kuvio.

Vuosi vuodelta kesätöitä täytyy kysellä aikaisemmin ja aikaisemmin. Monessa kunnassa ja yrityksessä palkataan kesällä nuoria muutamaksi viikoksi katsomaan, mitä sen työnteko ehkä joskus isompana on. Paikkoja on muutamia kymmeniä, hakijoita satoja, joten vahvasti uskomme pärstäkertoimella olevan enemmän osuutta töiden saamisessa kuin hyvällä hakemuksella tai arpajaisonnella. Me olemme näin helmikuussa käyneet jopa kaksilla kesätyömessuilla kuulemassa, mitä kesätyöntekijältä odotetaan, joten alamme vähitellen olla melkoisia asiantuntoijoita tälläkin alalla. Siinä sivussa olemme saaneet mehua, keksejä, ilmapalloja, kyniä, karkkia ja uskomattoman määrän tietoa, josta ei ole mitään apua hakemuksen laatimisessa.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä reippaus. Melkein kaikki kesätyöläistä etsivät sanovat, että hakijan täytyy olla reipas. Kukaan ei sitten jatkakaan siitä eteenpäin täsmentäen, mitä reippaudella juuri siinä työpaikassa tarkoitetaan. Piti ihan kaivaa synonyyminet esille ja katsoa, mitä siellä asiasta sanotaan. Reipas on sen mukaan sama kuin terhakka, pirteä, virkeä, virma, rivakka, riuska, nopsa, joustava, rempseä ja arastelematon, joten pieni tarkennus olisi todella paikallaan.

Oletetaan, että kesätyöpaikka olisi se perinteinen hautausmaa, jossa tarkoitus olisi pääosin leikata ruohoa, kastella kukkia ja haravoida lehtiä. Emme mitenkään voi uskoa, että toivetyöntekijä olisi virma ja rempseä, koska sellainen todennäköisesti poukkoilisi paikasta toiseen ja saattaisi epähuomiossa kompastua kasteluvesialtaaseen tai vähintäänkin kastelisi rempseällä otteella myös hautakivet siinä kukkien ohessa. 

Päiväkodissa on takuuvarmasti käyttöä pirteälle ja joustavalle harjoittelijalle, mutta melkoinen painajainen voisi olla hän, jonka reippaus ilmenee arastelemattomuutena ja riuskuutena. Siinä saattaisi moni vanhempi jälkikasvuaan kotiin hakiessaan kuulla lapsestaan ja tämän hoitopäivästä ihan uusia asioita, kun reipas kesätyöläinen ohi varsinaisten hoitajien arkailematta kertoisi, miten on saanut vauhtia ja puhtia siihenkin vastahakoiseen itkupilli-NicoYamppaan.

Toinen hyvin suosittu adjektiivi toivetyöntekijälle on ahkera. Pitää osata tarttua työhön ja olla omatoiminen, mutta toisaalta pitää myös kuunnella ohjeet ja tehdä vasta sitten. Yksikään työnantaja ei työnhakumessuilla kertaakaan maininnut varsinaisissa työhakemuksissa usein kerrottuja ominaisuuksia tiimityötaitoinen, eteenpäinpyrkivä ja  innovatiivinen, joten ne lienevät asioita, joita kesätyöläisessä ei erityisemmin arvosteta.

Kesätöissä on muutenkin monia omituisuuksia. Kävimme kuuntelemassa luennon, jonka perusteella jokainen työnantaja viettää koko talven kehitellen erilaisia konnankoukkuja, joiden tarkoituksena on onnistua huijaamaan ja vedättämään oikeuksistaan tietämättömiä kesätyöläisiä. Todella moneen kertaan muistutettiin, että palkat maksetaan aina väärin, alakohtaisten sopimusten mukaisia lisiä ei maksa kukaan ja ylitöitä teetetään ilman korvausta niin paljon, että ulkopuolisiakin hävettää. Kuitenkin suurin osa työnantajista toimii ihan oikein, joten ylenpalttinen pelottelu tuntui turhalta. Melkein nostimme kätemme pystyyn ja kysyimme, että ihan oikeastiko aina kaikki menee pieleen, mutta sitten päätimme vaieta viisaasti. Ehkä puhujan tarkoituksena oli vain aiheuttaa runsasta iloa siinä vaiheessa, kun tilille ropsahtaakin täsmälleen oikea summa ja työtuntejakin saa tehdä ne kirjallisessa sopimuksessa luvatut.

Me emme ole vielä tehneet työhakemusta, koska emme ole keksineet työpaikkaa, joka olisi arvoisemme. Kangas- tai nappikauppa voisi sellainen olla, mutta vain silloin, jos saisimme viettää aikaamme takahuoneen puolella suunnitellen itsellemme vaatteita. Reippaina tietenkin!

20.2. Hangessa ollaan

Eikä taaskaan lapasia kädessä, hyi meitä.

Pitihän tänäkin talvena kerran hypätä hankeen näyttämään, että meillä on toppahaalareita ja jalassa jopa sukat, vaikka niitä ei kuvasta näy. Tuo Purjon lohenpunainen puku on väriltään kevään muodikkainta, koska taas kerran kaupat tursuavat karkkivärejä. Talvirompetta ei löydä enää kuin alennusmyynnin loppurysäyksen päättömyynnistä, muuten hyllyt täyttyvät pinkeistä paidoista, neonvihreistä housuista ja sitruunankeltaisista takeista, jotka saavat käyttäjänsä näyttämään monsteriundulaateilta.

Pirjon haalarissa on alligaattorikuviointi, mikä sopii erittäin hyvin tähän pihapiiriin. Läheisen joen hieman vetiselle jäälle on tehty moottorikelkkarata, josta kaikuu vaimentumaton hyrinä. Laillistahan se on, ei siinä mitään, mutta muutama terävähampainen jokiasukas saattaisi hieman hillitä turhanaikaista menoa. Jäistä joenuomaa pitkin kun ei pääse minnekään, paitsi ehkä merelle, mutta sinne on niin paljon matkaa, että ilman eväitä ei kannata ajelulle lähteä. Siellä ne kelkkailijat siis ajelevat edestakaisin kapealla jääradallaan ja me lähiseudun asiakkaat yritämme ajatella, että harrastus se on sekin.

Moottorikelkkailu on hyvin ajankohtainen aihe, koska löysimme sivuston suomijoukkoistaa, jossa voi kertoa mielipiteensä uudesta maastoliikennelaista. Lyhyesti sanottuna ideana on se, että koska moottorikelkkailu on joillekin kiva harrastus, tarvitaan laaja ilmainen valtakunnallinen moottorikelkkareitistö yksityismaille. Sitä varten taas tarvitaan lakimuutos, joka mahdollistaa yksityismaiden haltuunoton harrastajien tarpeisiin. Näin kelkkailijat pysyisivät poissa luvattomista paikoista ihan samalla tavalla kuin tupakoijat eivät polttele siellä, missä on kyltti, jonka mukaan tupakointi on kielletty. Tosin niitä kylttejä ei yleensä totella.

Meille ei moottorikelkkareitistö riitä. Vaadimme, että pitkin Suomea rakennetaan 15 km välein taukotupia, joissa kuka tahansa voi lomailla. Niiden kunnosta ja siivouksesta huolehtii tietenkin valtio, koska ei keneltäkään yksityiseltä henkilöltä voi vaatia maksua harrastuksesta,  ja ne taukotuvat on tarkoitettu erityisesti päämäärättä vaelteleville. Sillehän ei sitten mitään voi, jos yksi tällainen tupa sijaitsee vaikka Linnanmäellä siinä maailmanpyörän kupeessa. Taukotuvassa on tietenkin kunnon keittiö, iso kylpyhuone, muutama makuuhuone ja televisio. Jos taukotupa sattuu järven tai meren rannalle, on siinä lisäksi sauna ja oma laituri. Jos moottorikelkkailijoille mahdollistetaan luonnonmukainen (?) päristelyharrastuksensa, pitää sama sallia myös apostolinkyydillä vaelteleville.

18.2. Pirjo ja Purjo suunnittelevat pahoinvointikeskuksen perustamista

Me olemme enemmän kuin kyllästyneet kaikkialle vanhoihin kansakouluihin, hylättyihin kivijalkakauppoihin  ja tyhjentyneisiin navettoihin perustettuihin hyvinvointikeskuksiin, joissa itsestään eksyneet voimaantuvat ja elämöityvät kaiken kiireen keskellä. Pitkin Suomea löytyy erilaisia kursseja, joiden aikana etsitään ilon polulla naiseuden vahvistumista työelämässä tai rentoudutaan turvepaakkujen alla väittäen silmät kirkkaina, että stressi ja kiire jäävät sinne lietealtaaseen.

Tosiasiassa hyvinvointikeskuksen ulkopuolella on sama kova ja katala maailma, joka siellä oli ennen rentoutushetkeäkin. Meidän mielestämme olisi paljon tervehenkisempää hyväksyä se, että synkeä ja väärämielinen maailma ei katoa, vaikka miten litkisi yrttiteetä ja halailisi puita. Siksi olemme päättäneet perustaa pahoinvointikeskuksen, jossa inhatkin realiteetit otetaan hyötykäyttöön. Hymistelyn ja hyssytyksen sijaan kannattaa katsoa, mikä mättää, ja ryhtyä kehittämään sitä.

Ensimmäiseksi olemme suunnitelleet verkkokurssin "Kiukku jokapäiväiseksi voimavaraksi". Sen suorittanut ymmärtää, miten tärkeä tekijä jokapäiväisessä elämässä on puhdas ja terävä kiukku, kunhan sitä ei turhaan kätketä jähmettyneen hymyn taakse, vaan annetaan sen puhjeta kukkaansa ja nujertaa vastustajat. Kiukun purkaminen mahdollisimman viattomiin antaa uskomattoman paljon voimaa ja vallantunnetta, joten sienikurssien ja tee-itse-omat-saippuasi -viikonlopun sijaan suosittelemme kaikille äkeyden ja syvän tuohtumuksen lisäämiseen tähtääviä itseoppitunteja.

Toinen ja hieman hikisempi vaihtoehtomme on erityisesti naisille suunnattu "Rääkkää kääkkää"-kesätapahtuma, jossa stressin ja uupumuksen orjuuttamat keskimäärin keski-ikäiset naiset viikonlopun ajan kaivavat ojia, rakentavat aitoja ja käsivoimin nyhtävät juolavehnää perunapellosta. Tämän kurssin tarkoituksena on unohtaa henkinen uupumus uuvuttamalla kroppa raskaalla työllä. Kun on vaikka 6 tuntia mättänyt soraa paikasta A paikkaan B ja sen jälkeen 6 tuntia tehnyt päinvastoin, ei enää illalla jaksa muistaa henkistä rasitustaan vaan on yksinkertaisesti onnellinen, kun saa nukkua.

Emme silti halua unohtaa kivien parantavaa voimaa. Hyvinvointikeskuksissa kivillä sivellään selkää ja hartioita ja väitetään, että energia siirtyy jostain jonnekin. Saahan sitä jokainen uskoa mihin tahtoo, mutta meidän pahoinvointikeskuksessamme kivillä on paljon tärkeämpi tehtävä. Niitä rahdataan ympäri pihaa ja naputellaan siististi paikalleen muodostamaan kukkapenkkien ympärille ja kulkureiteille siisti ympäristötaideteos, jota myös käytäväksi voi kutsua. Kyllä se taidolla paikalleen asetettu katukivikin energiaa välittää, jos niin haluaa ajatella etenkin, kun tämä kurssi pidetään meidän pihassamme, joka on jo päässyt hieman rupsahtamaan.

Toistaiseksi keskuksemme on vielä vailla yhteiskunnan tarjoamaa rahoitusta, mutta kunhan löydämme riittävän yksinkertaisen yritystutkijan, saadaan sekin puoli järjestykseen. Näissä raita-asuissa tuskin menemme yrityksestä neuvottelemaan, mutta näin arkisessa elämässä tälläisissa on mukava olla. Purjon paita on trikoota, Pirjon velouria ja yhteisiä ovat nämä lihottavat vaakatasoiset raidat.

16.2. Lehmä mallia hevonen

Eurooppa on ajautunut todella pahaan kriisiin. Eineslasagnesta löytyi naudan sijaan hevosenlihaa, vaikka kaikki luulivat, että siellä oli korkeintaan pikkuruisen jauhettua siansorkkaa. Meidän mielestämme kyseessä ei ole edes mitään yllätys, koska tähän mennessä lihapullasta on löytynyt broileria ja broilerpyöryköistä puolestaan kanannahkaa, joten miksi ihmeessä lasagnessa ei voisi olla naudan vierellä hieman väsähtänyttä kaakkia. Tuoteselosteet ovat joka tapauksessa vähän sinnepäin, eikä niitä aina kannata ottaa ihan todesta etenkin kun ne on kirjoitettu niin pienellä, ettei tekstistä saa selvää ilman suurennuslasia.

Suomessa hevosen syömistä pidetään jotenkin vääränä ja kummallisena. Hevonen sopii kyllä vetämään ravikärrryjä ja hölkyttelemään ympäri maneesin, mutta eläkepäivien päätteeksi sitä ei tarvitse viedä teurastamoon ,vaan sen saa haudata vaikka kotipihan nurkkaan, jos se kotipiha sattuu olemaan riittävän iso eikä se ole pohjavesialueella. Vastaavasti samankokoinen nautaeläin on ongelmajäte eli hankala raato, joka yllättäen sydänkohtaukseen kupsahtaneena pitää toimittaa ensimmäisen luokan käsittelylaitokseen hävitettäväksi. Jo tästä voisi päätellä, että hevonen olisi lihana paljon parempaa kuin lehmä, koska sitä ei pidetä ympäristölle vaarallisena kuten kuolleita nautoja. Toisaalta teurastamo ottaa vastaa hyväkuntoisen lehmän, mutta hevosta saa sinne yleensä turhaan tarjota. Sen lihalle kun ei ole virallisesti kysyntää.

Kun oli selvinnyt, että lasagnessa olikin hevosta, piti tietysti selvittää hevosenlihan alkuperä. Tästä taas seurasi, että erilaiset tutkimuslaitokset tulivat epähuomiossa paljastaneeksi, että Euroopassa liha muuttaa alkuperäänsä ja liikkuu  paikasta toiseen uskomattoman mielenkiintoisia reittejä niin elävänä, pakastettuna kuin pakattunakin. Romaniasta hevosena teuraaksi lähetetty eläin ilmestyy Italiassa einestehtaaseen nautana ja jopa lampaana. Melkoisia veijareita siis nämä maasta toiseen matkaavat eläimet.

Asiasta nousi niin iso haloo, että nyt aiotaan tehdä eläinlajialkuperää selvittäviä DNA-testejä niin eineksille, ravintola-annoksille kuin makkaroillekin. Tästä voisi päätellä, että kyseessä on koko ihmiseloa uhkaava asia, koska esimerkiksi pari vuotta sitten ei sikainfluenssan tutkimiseen panostettu läheskään yhtä valtavasti,vaikka hevosenlihaa sisältävän lasagnen ei ole todettu olevan terveydelle vaarallista.

Kuluttajat kokevat, että heitä on petetty, joten nyt on syytä unohtaa salmonellat, listeriat ja muut terveyttä joskus pahasti vahingoittavat pöpöt ja keskittyä siihen, onko jauheliha aasia, muulia vai citykania. Ja kun testillä on saatu selville eläinperäisen aineksen alkuperä, voidaankin keskittyä selvittämään sitä, kenen kasvihuoneesta on peräisin lasagnen tomaatti ja millä on lannoitettu se pelto, jossa pastan durumvehnä on aikanaan kasvanut. Odottakaapa vain, niin kohta on jokaisen einespakkauksen mukana 18-sivuinen kirjanen, jossa on selvitetty kaikkien raaka-aineiden alkuperä ja liitteenä on sukuselvitys kolmanteen ja neljänteen polveen kaikista niistä henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet kyseisen valmisruuan tuottamiseen.

Me emme lue tuoteselosteita, joten on ihan se ja sama, mitä valmisruokamme sisältää. Jos on niin rohkea, että haluaa syödä eineksiä, pitää olla riittävän avarakatseinen ottamaan vastaan tieto siitä, että siinä ruuassa saattaa olla jotain sellaista, mitä ei itse syötäväkseen valmistaisi. Verratkaa vaikka kouluruokaan: moniko suostuu kotonaan hauduttelemaan vaikka ohratomaattikaalilaatikkoa. Tuskin kukaan, ja silti sellaista lapsillemme koulussa syötetään eikä kukaan DNA-testien perään kysele. Ehkä parempi niin, sillä jos yhden kouluruoka-annoksen raaka-aine maksaa alle euron, ei sillä rahalla kovin hyväkuntoista nautaa osteta, vaan ruokahuoltopäällikkö saattaa täläkin hetkellä harkita halvan hevosenlihaerän hankintaa.

Vaatteillamme ei ole mitään tekemistä hevosten kanssa. Pirjolla on taas kerran yhdistetty Marimekon erilaisia unikkokankaita liivihamemaiseksi kokonaisuudeksi. Purjolla on collegekankainen haalari, johon on erittäin kekseliäästi kiinnitetty eteen rusetti. Ette varmaan kertaakaan ennen nähneet meillä mitään vastaavaa.

13.2. Ällittelyä ja vastarintaa

Maailma on täynnä käsittämättömiä vääryyksiä ja epäkohtia, mutta jostain syystä kukaan ei halua korjata niitä. Sen sijaan kaikenlainen ehjä ja toimiva ollaan tuosta vain valmiita tuhoamaan uudistuksen nimissä. Kyllä me ymmärrämme, että on hauskempaa temmeltää tarpeettomien juttujen kanssa kuin nähdä vaivaa korjatakseen ihan oikeasti jotain, mutta voisiko sen uudistusinnon kanavoida johonkin muuhun kuin meidän arkisten askareittemme hankaloittamiseen.

Erittäin hyvä esimerkki on kuvapalvelu photobucket, jossa keksitään uudistuksia sitä vauhtia, että nykyisin mitään sen tarjoamista mahdollisuuksista ei enää kannata opetella käyttämään, koska parissa viikossa ne ovat jo historiaa ja korvattu jollain toisella jutulla. Tästä voitte päätellä, että meillä on jälleen kerran ongelmia kuvien kanssa, koska opittuamme juuri ja juuri tuoreimman kuvankäsittelylogiikan, se vaihdetaan virtuaalisten hurraa-huutojen kera uuteen ja toimimattomaan. Meille ei ole mitään hyötyä uusista kirjasinlajeista tai mahdollisuudesta järjestää kuvia elokuvamaisiksi esityksiksi, vaikka sellaisia uutuuksia miten tarjotaan. Miksi looginen ja näppärä systeemi piti vaihtaa kaikenlaisella tilpehöörillä kuorutettuun näennäiskäytettävyyteen?

Toinen oikein hallitsemattoman mainio tunarointi on Helsingin Sanomien latistaminen tabloidikokoon. Aikaisemmin meidän medialukutaitomme toimi mainiosti eli ymmärsimme vasemmalla korvalla katsomalla, mikä juttu on meidän lukemisemme arvoinen. Nykyisin ohitamme suuren osan mielenkiintoisia artikkeleja vain siksi, että ne on taitettu (siis sijoitettu paikoilleen) jotenkin omituisesti. Jopa kuolinilmoitukset vaikuttavat pienellä sivulla harmillisesti masentavammilta ja arkisemmilta kuin vanhassa versiossa. Vanhanmallinen lehti oli toimiva ja hyvä, mutta uudistaa vain piti silkasta uudistamisen ilosta. Ei tunnu edes Eino Leinon kirjoittama muistovärssy enää yhtään juhlavalta roskalehtikokoisessa aviisissa.

Toisessa laatulehdessä eli Aku Ankassa on viime kuukausina ollut entistä enemmän uusia hahmoja, joista ei voi olla ollenkaan varma, aikovatko ne jäädä lukijoiden iloksi vai ei. Mitä vikaa on pelkässä Tupussa, Hupussa ja Lupussa? Miksi heille pitää keksiä erilaisia kavereita hämäämään kaavoihinsa kangistuneita lukijoita? Roopelle riittää varsin hyvin vihollisiksi Karhukopla ja Milla Magia, on ihan tarpeetonta tuoda uusia uhkia vanhalle miehelle ja hänen rahoilleen.

Ja jotta meillä olisi oikein vaikeaa, piti kaupassakin jonkun markkinamiehen vinkistä siirtää tavaroita hyllyltä toiselle. Taas joutuu kymmenen hehtaarin kokoisessa hypermarketissa (no voi se olla vähän pienempi) juoksemaan edestakaisin huomatessaan, että juustot on  siirretty ihan väärään paikkaan ja niiden tilalle on sijoitettu vanukkaat. Me emme osta yhtään sen enempää yhtään mitään, vaikka miten joutuisimme etsimään tarvitsemiamme tuotteita toista tuntia.

Meillä on tällaiset pinkit kärpässieniasut, joiden turkoosit vastinparit esittelimme viime viikolla. Pirjolla on melkein tiukkikset eli suoralahkeiset housut, pienesti röyhelöinen tunika ja vinkeä myssy. Purjon asun jujuna on lahkeeseen aplikoitu sieni, joka tekee asusta uniikin ja kätkee samalla kankaassa olleen virheen.

11.2. Yön syli voi olla hyinen

Yleensä me kirjoittelemme ihan mitä sattuu, mutta aina joskus meitä pyydetään ottamaan kantaa johonkin ajankohtaiseen ja syvällisesti kertojan elämään vaikuttavaan asiaan. Tänään mieltämme painaa pimeys eikä mikä tahansa pimeys vaan sellainen, jonka turvin tehdään yhtä sun toista. Esimerkiksi aiheutetaan läheisille adrenaliinipiikkejä.

Ihmiset asuvat joskus perheinä, ja silloin täytyy yrittää ottaa muita huomioon, vaikka aina ei huvittaisi. Esimerkiksi jos yöllä tulee vastustamaton halu käydä keittiössä, ei sovi sytytellä kaikkia lamppuja, vaan täytyy yrittää puikkelehtia muita herättämättä jääkaapin äärelle melkein sokkona. Sama juttu, jos vaikka hätä yllättää. Silloinkin yleensä yritetään hapuilla pimeässä pitkin tuttua reittiä ja sytytetään vasta vessassa valo. Moderneissa taloissa on lattialistoissa liiketunnistimin syttyviä led-valoja, mutta normaalit ihmiset tavallisissa kodeissaan etenevät eteisessä ihan muistinvaraisesti korkeintaan pihavalon kalvakassa hehkussa.

Näin siis yleensä. Meitä lähestynyt henkilö kertoi, että hän oli joutunut kokemaan ikävän kokemuksen päätettyään yöllä poistua hetkeksi vuoteestaan kylpyhuoneen puolelle. Kömmittyään säkkipimeässä perille asti ja ojennettuaan kätensä kohti valokatkaisinta hän näki valaistumisen hetkellä jotain sellaista, mikä on ikuisesti syöpynyt verkkokalvollensa, ja tulee pysymään mielessä vielä sittenkin, jos dementia tai vastaava pyyhkii pois muut muistot 2000-luvulta.

Siellä pilkkopimeässä oli istunut hänen puolisonsa kaikessa hiljaisuudessa mietiskellen olevaisuuden olemusta. Kun valot syttyivät, kertojamme pelästyi enemmän kuin oli koskaan pelästynyt, ja hän on sentään etsinyt rajojaan sukeltelemalla Egyptissä ja laskettelemalla Alpeilla. Keskellä yötä ei odota löytävänsä ketään istuskelemasta pimeästä kaakeloidusta huoneesta, joten äänekäs kirahdus tai oikeastaan vertahyytävä kauhunhuuto purkautui ilmoille ja lävisti veitsenterävänä rauhallisen omakotialueen uneliaan rauhan. Hetkeksi maailma meni sekaisin: naakat lehahtivat yöpuultaan lentelemään ympäriinsä kummastuneina, cityjänikset loikkivat vauhdilla karkuun ja koko tienoon täytti järkytyksensekainen tuohtumus.

Muiden huomioon ottaminen perheolosuhteissa on toki hyvä ja kannatettava asia, mutta niin pitkälle ei pidä mennä, että ei mitenkään ilmaise olemassaoloaan pimeyden keskellä. Hyviin tapoihin kuuluu yölläkin sytyttää valo siellä, missä aikoo oleskella, jos tarkoituksena ei ole nukkua, ja jos taas aikoo nukkua, ei pidä hakeutua wc-tiloihin edes silloin, kun siellä on lattialämmitys. Lisäksi esimerkiksi keittiössä ei pidä ahmia voileipää pelkän jääkaapin vihreän virtanappulan valossa, vaan huomaavainen yöaterioitsija sytyttää vähintäänkin tiskipöydän yläpuolella olevan lampun. Näin varmistetaan se, että joku toinen öinen vaeltaja ei pelästy pimeässä muka viattomana vaanivaa niin, että joutuu valvomaan aamuun asti sydämen hakatessa enemmän kuin on terveellistä.

Pyrimme tuomaan esille syvää tuohtumustamme olemalle vaatepuolella hyvin kierrätyshenkisiä. Pirjon farkkuhaalari oli aikoinaan farkut kokoa 134. Sittemmin niiden polvet kuluivat puhki, mutta lahkeet olivat vielä varsin käyttökelpoiset. Pienellä pilkkomisella roskakoriin joutavista housuista tuli varsin mukava haalari, joka sai etutaskukseen loppuunkulutettujen farkkujen takataskun kaikkine liimattuine timantteineen. Kangasta riitti myös lierihattuun. Purjon paita on Metsolan autotrikoota ja leikattu epämääräisistä leikkuutähteistä, siis juuri niistä, joista ensinäkemältä ei tunnu syntyvän enää mitään.

9.2. Navigaattorin kieltämät

Pihaamme ajoi auto, jonka kuljettaja ehdotti, että siirtäisimme talon muualle, jotta hän pääsisi jatkamaan matkaa. Navigaattori kun oli ilmoittanut, että käänny oikealle ja aja suoraa 300 m. Valitettavasti siinä noin sadan metrin kohdalla esteeksi osui kotitalomme, joten kulku katkesi yllättäen. Koska navigaattorin ohjelma oli päivitetty muutama viikko sitten, ei siinä voinut olla virhettä. Ongelman oli siis oltava meissä, ja aivan väärään paikkaan rakennetussa kodissamme. 

Meillä itsellämme ei ole navigaattoria, sillä osaamme kohtalaisen sujuvasti lukea karttaa. Tietysti se on vanhanaikaista ja melkein noloa, joten emme yleensä viitsi siitä kertoa saati esittele karttoja julkisesti. Navigaattorin kanssa meille todennäköisesti kävisi täsmälleen samoin kuin tämänpäiväiselle vieraallemme, jonka oli todella vaikea uskoa, että se reittejä kertovan vempaimen ehdottama tie olisi noin 30 metrin päässä, mutta koska se ei ole talvikäytössä, ei sitä erota ympäröivästä hangesta mitenkään. Jos kone sanoo, että siinä on tie, niin totta kai siinä sitten on oltava tie. Koneet eivät valehtele, koska ne ovat insinöörien keksimiä.

Insinöörit ovat ihmisiä - tai ainakin vielä lapsina olivat - joten he voisivat keksiä kaikenlaisia jäyniä eri laitteisiin. Navigaattoreissakin voisi olla enemmän luonnetta, jolloin ei koskaan ostaessaan tietäisi, millaisen koneen saisi. Joku laite voisi olla hurjan epävarma ohjeissaan eli se neuvoisi ensin vasemmalle ja sitten sanoisi, että ehkä kuitenkin oikealle ja kun tarkemmin ajattelen, niin vasta kahden kilometrin kuluttua voisit harkita sitä kääntymistä tai tehdä nyt U-käännöksen. Joku voisi saada laatikosta teini-ikäisen luonteella varustetun navigaattorin, joka kommentoisi kaikkeen "mitä välii" tai "ihan sama". Jonkun laatikosta löytyisi mummomalli, joka varoittelisi koko ajan vauhdista ja laulaisi aina välillä pätkän Olavi Virtaa väpäjävällä äänellä. Pappamalli puolestaan valittaisi huonoista iskunvaimentimista ja haluaisi pysähtyä vartin välein kahville. Huolehtimiseen taipuvainen navigaattori pohtisi koko ajan ääneen, jäikö uuni päälle, muistettiinko laittaa ovi lukkoon, onko jääkaapissa maitoa, mahtaako kaikki mennä hyvin ja mitäköhän seuraavan mutkan takaa löytyy. Me voisimme tarvittaessa osallistua erilaisten mallien kehittelyyn.

Navigaattorit ovat siitä kummallisia laitteita, että vaikka järki väittää, että kone neuvoo väärin, niin kuuntelijahan uskoo mieluummin elektronista ääntä kuin omia silmiään. Jos ääni kojelaudan liepeillä käskee, että käänny oikealle, niin sitten sitä käännytään, vaikka edessä olisi kärrypolku tai umpihanki tai talon piha. Kesäaikaan voi ajaa pitkin nurmikkoa etsimässä sitä neuvottua reittiä, mutta talvella pihoissa on harmillisesti kaikenlaisia lumikasoja, joita ei edes nelivedolla ylitetä. Turha sitä on silloin navigaattorille sanoa, että väärässä olit. Ehei, siinä vaiheessa koko laite vaikenee tai ehdottelee käännöksiä joka suuntaan. Ja jos oikein tarkasti kuuntelee, se tuhahtelee tuohtuneesti aivan kuin kuljettajassa olisi joku harmillinen vika.

Meillä on vähän prinsessainen olo, mutta vain vähän eli sillai lauantaimaisesti. Siksi Purjo tyytyi Disneyn Esmeraldan kuvilla koristeltuun paitaan ja Pirjo laittoi Hello Kitty -paidoistaan sen, jossa on helmassa röyhelö.

6.2. Pirjo ja Purjo osallistuvat suureen kakkakeskusteluun

Meidän pöksyhimme ei saa kakata kukaan, mutta yleisemmin aiheesta on keskusteltu ns. valtamediassa suorastaan antaumuksella ja hartaasti sen jälkeen, kun kaksi nuorta toimittajaa kirjoitti korkeakulttuuriseen juhlajulkaisuun kuvitteellisen tai toden jutun siitä, miltä tuntuu ulostaa housuihinsa tarkoituksella ja harkitusti pikavuorossa matkalla Helsingistä Turkuun. Kyseessä oli kuulemma (näin sitä on jälkikäteen selitetty) melkein tutkimus siitä, miten kauan muu media malttaa velloa aiheen parissa ja pitää sen hengissä ja hereillä.

Me melkein luulemme, että sama lopputulos olisi saatu aikaan jollain yhteiskunnallisesti hieman hajuttomammallakin aiheella. Sellaisesta ei kuitenkaan kirjoitettu, koska toimittajat eivät osanneet miettiä rumasti sanottuna peräsuoltaan pitemmälle. Lisäksi osallistuminen johonkin vero- tai sote-uudistuskeskusteluun olisi edellyttänyt asiaan paneutumista, eikä siihen  jutun kirjoittajilla juuri nyt ollut aikaa. Siksi kaivettiin esille aihe, josta oli omakohtaista kokemusta, mutta mahdollisimman vähän tarvetta taustoittamiselle.

Niin syntyi juttu, josta kohutaan, mutta ei suinkaan syvällisen ja oivaltavan analyysin tai virkeän yhteiskunnallisen kantaaottavuuden takia vaan siksi, että se sananmukaisesti haisee. Jos ei ihan siltä itseltään niin halvalta tyhjänpäiväiseltä oleskelulta eli viitsimättömyydeltä ja hengenheikkoudelta. Kaukana on snellmanilainen sivistyksen henki ja eetoksellinen paatos. Nykyään ei kylddyyripiireissä viitsitä tehdä mitään kunnolla, vaan aamuöisenä hauskanpidon hetkenä keksitään, että kun jotain on pakko tuottaa, niin kirjoitetaan vaikka tämmöinen juttu. Hauskalta se varmaan tuntui keksittäessä, mutta ei enää kirjoitukseksi toteutettuna.

Toki voisimme laajentaa keskustelun avarammaksi ja pohtia, miksi aikuisten ihmisten piti mennä linja-autoon pusertamaan se ruskea ja tahmainen pökäle pöksyihinsä. Aivan kuin joukkoliikenne olisi vihollinen, jolle piti antaa haiseva vastalause. Eikö toimittajilla ole henkilöautoa, jossa antaa viestinsä saapua maailmaan ilman, että kanssamatkustajat joutuvat siitä kärsimään? Käsittääksemme kirjoittajat ovat vihreiden arvojen kannattajia, joten toivottavaa olisi, että tuotos oli edes luomusta koostettu eikä mikään lisäainepaukku. Ja yhtä toivottavaa on, että se kerättiin siististä koirankakkapussiin ja jätettiin lähimpään roskikseen sen sijaan, että olisi pudotettu lahkeensuusta maahan.

Mietimme, mitä muuta reippaat ja riehakkaat toimittajatyttöset voisivat seuraavaksi tehdä viestinnän vallattomuuden ja tiedonvälityksen  rajattomuuden nimissä. Heille on jo ehdotettu ainakin pestautumista vanhustenhoitolaitokseen kokonaisen viikon ajaksi. Siellä he saisivat todennäköisesti ns. toisen käden tuntumaa ulosteisiin, joiden kanssa he ovat jo tottuneet puuhastelemaan, joten siltä osin tekeminen olisi tuttua. Lisäksi saisi aivan uudenlaisen kokemuksen siitä, millaista on tehdä oikeaa työtä. Toki aamupuuron syöttämisestä ja suihkuttelusta voi siitäkin tehdä performanssin, mutta vain pienelle piirille eikä todennäköisesti Valman tekohampaiden peseminen ole ollenkaan niin mediaseksikästä kuin omien hajuhaittojen levittäminen pikavuorossa. Myös vuoro tai pari asunnottomien yömajassa voisi tuntua kivalta, sillä siellä ne omat ominaistuoksut hukkuisivat varsinaiseen tuoksujen kakofoniaan.

Tavallaan me olemme helpottuneita. Suomessa ovat asiat hyvin, jos Ylioppilaslehden puhutuin artikkeli käsittelee nuorisotyöttömyyden, valtionvelan tai ylisuurten päivähoitoryhmien sijaan toimittajien ulosteen tuhrimia housuja. Kyseessä on siten klassinen esimerkki siitä, miten yhdellä typerällä ja huomionhakuisella kirjoituksella voidaan peittää kymmeniä tärkeämpiä asioita. Ehkä  Suomessa on viime päivinä tapahtunut myös aidosti tärkeitä asioita, joista voidaan olla ihan hiljaa, koska kiinnostuksen valokeila on suunnattu kakkakeskusteluun.

Jostain kumman syystä valitsimme ruskeita vaatteita. Pirjon pallollinen kissa-asu taitaa olla jo versio numero viisi eli samanlaisia vähän erilaisilla aplikaatioilla on tehty useita. Purjon Nalle Puh-paita on vaihteeksi saanut seurakseen tummat trikoohousut. Aikaisemmin olemme esitelleet samasta kankaasta ommellun puseron ainakin keltaisten ja vaaleanruskeiden housujen kera.

4.2. Pirjo ja Purjo kohtaavat pamun

Jos maahanmuuttaja on mamu, on paluumuuttaja pamu. Meillä on ollut ilo ja onni kohdata paljasjalkainen pamu eli henkilö, joka on muutaman vuoden poissaolon jälkeen palannut kotiseudulleen juurtuakseen uudelleen tai ainakin katsoakseen, josko olisi aika hieman rönsyillä.

Keskustelu pamun kanssa oli hyvin avartavaa.Hän kertoi, miten uusi kotiseutu oli valmis kotouttamaan hänet varsin ennakkoluulottomin menetelmin. Itse kaupunginjohtaja oli kutsunut pamun ja kanssamuuttajansa pienelle bussimatkalle ympäri uutta (tai siis oikeastaan vanhaa) asuinseutua. Tarjolla olisi opastettu kierros kaupungin tonttitarjonta-alueelta toiselle ja mahdollisesti matkan aikana myös pientä purtavaa.

Asuminen onkin pamulle suorastaan sydämenasia. Hän ei halua asettua mihinkään paluumuuttajien vuokra-asuntokeskittymään vaan mielellään suunnilleen sinne, mistä aikanaan lähti. Valitettavasti tämän kyseisen pamun isä ja äiti eivät suhtautuneet lämmöllä siihen, että heidän lapsensa haikaili asumuksekseen lapsuudenkotiaan (tyhjennettynä niistä vanhemmista), joten pamumme joutui hakeutumaan sellaiselle alueelle, joka hänen lapsuudessaan oli epämääräinen metsäkaistale kahden eri lähiön välissä. Mitään leiriolosuhteita ei paluumuuttajille kuitenkaan järjestetä, vaan keskustelukumppanimme sai kodikseen kohtalaisen iskemättömän kaksion järvinäköalalla. Vuokrakin on kohtuullinen ja pamumme ilahtui siitä, että asunnossa oli valmiina kansio, jossa tehtiin sanoin ja kuvin tutuksi arkielämän toimintatapoja kerrostalossa. Parvekkeelle ei saa tehdä nuotiota eikä suihkuun sovi nukahtaa vaatteet päällä tukkimaan lattiakaivoa. Tästä tiedosta puolestaan seurasi se, että pamumme  joka päivä tarkkailee naapureitaan miettien, kuka heistä ei voi vastustaa kiusausta vaan nukkuu yönsä suihkuhuoneen lattialla. Joillekin kun ne kielletyt asiat ovat kaikkien jännittävimpiä.

Tonttitarjonta ei pamuamme erityisemme kiinnosta, vaikka hän tietääkin, että mikään ei sido ihmistä niin tiukasti asuinkuntaan kuin 600 neliön tontti ja siinä velkainen, rakennusalaltaan 340 neliön talo. Sen sijaan paluumuuttajamme hekumoi jo ennen kaupunkiesittelykiertuetta siitä, miten tarkoituksena on kiertää erilaisia vierailukohteita. Pamumme on aivan täpinöissään mahdollisuudesta saada kutsu jonkun ihan tavallisen alkuasukkaan kotiin. Silloin hän voisi omalta osaltaan olla kulttuurienvälisen viestinnän toimeenpanijana ellei peräti sytytyslankana. Viisi vuotta poissa paikkakunnalta on jo ennättänyt etäännyttää esimerkiksi jääkiekko-otteluiden kirjoittamattomista katsomosäännöistä ja siitä, mistä markkinapäivänä saa ilmaista kahvia. On siis syytä löytää joku, joka on perillä jokapäiväistä elämää helpottavista asioista ja opastaa paikallisissa tavoissa.

Pamun kanssa rupattelu on kuin virkistävä sade erämaassa. Tai ei oikeastaan ole, mutta kun emme oikein muutenkaan keksi, miten siirtyä tässä vaiheessa puhumaan paidoistamme, joissa on runsaasti sieniä, niin keksimme nyt tällaisen aasinsillan. Sienet kun tunnetusti tarvitsevat sadetta kasvaakseen. Tämä kangas on muinaista Metsolan mallistoa, jonka viimeisiä metrejä myydään melkoisella alennuksella monessa nettikaupassa. Meille tämä kuosi sopii, koska se on tarpeeksi pientä ja tarpeeksi selkeää. Teimme kaksi värivaihtoehtoa eli turkoosin ja punaisen ihan siksi, että näkisitte, miten paljon resorin vaihto vaikuttaa.

 

1.2. Enkelit liikkuvat öisin

Te saatte uskoa ihan mihin haluatte, mutta me uskomme enkeleihin. Ja niin uskoo ompelijammekin, joka on aikoinaan kohdannut sellaisen ihan ilmielävänä Palermon rautatieasemalla Italiassa. Älkää kysykö meiltä, mitä hän siellä teki, mutta joka tapauksessa tämä enkeli auttoi keskellä viileää yötä kahta väsynyt junamatkaajaa, jotka olivat myöhästyneet jatkoyhteydestään ja joutuivat siksi viettämään aikaansa autiolla asemalla. Siellä synkällä ja pelottavalla laiturilla muutaman kalvakan loistevalon loisteessa tuo raidekorjaajaksi naamioitunut enkeli tarjosi väsyneille matkalaisille kuumaa kahvia ja öisten työntekijöiden lämpimikseen sytyttämän nuotion hehkua. Yhdessä jaettu evässämpylä ei unohdu milloinkaan.

Uusin enkelikokemus on Turusta, jonka puhelimia vaimentavasta vaikutuksesta kerroimme muutama päivä sitten. Siellä teleyhteyksien toimimattomuus ei onneksi ulottunut taksikeskukseen asti, joten epätoivoiset sovitun yöpymispaikan ulkopuolelle jääneet läheisemme kutsuivat paikalle mittariauton. He kertoivat kuljettajalle surullisen tilanteensa, hämmennyksensä ja avuttomuutensa täysin vieraassa kaupungissa ja pyysivät apua. Pikaratkaisuna ongelmiinsa he saivat sekä kyydin lämpöiseen ympäri vuorokauden avoinna olevaa kahvilaan että rauhoittavia lohdun sanoja. Ei mitään hätää, kyllä kaikki järjestyy.

Eikä siinä kaikki! Tällä kertaa taksinkuljettajan valepuvussa liikkunut enkeli käväisi vielä työvuoronsa päätteeksi tarkistamassa, mitä majattomille matkalaisille kuului. Huomattuaan, että yhteyttä valitsemaanne numeroon ei vieläkään ole saatu eli viikonloppuvieraat olivat edelleen vailla puhelinkontaktia ystäväänsä ja siten myös ilman yösijaan, kyyditsi hän väsyneet vieraat edulliseen hotelliin ja puhui heidän puolestaan hieman epäilevälle yöportierille. Näin turistien ei tarvinnut odotella auringonnousua ABC:n muovituoleilla, vaan he saivat painaa päänsä ihan oikealle tyynylle ihan oikeassa huoneessa.

Viimeinen havainto enkelistä on sieltä hotellin aulasta. Ehkä hän lähti etsimään muita apua tarvitsevia. Joka tapauksessa häntä ajatellaan äärettömän suurella kiitollisuudella, sillä taksinkuljettajan hahmossa hän saapui pelastamaan juuri silloin, kun eniten tarvittiin, mutta vähiten osattiin odottaa. Jos kohtaatte hänet joskus öisessä Turussa, kiittäkää vielä kerran. Valitettavasti meillä ei ole muita tuntomerkkejä kuin inhimillisyys, välittäminen ja suhteellisen nuori ikä, mutta meille hän tulee aina olemaan taksinkuljettajien eliittiä.

Asumme eivät liity päivän aiheeseen mitenkään. Tai oikeastaan sen verran, että yönsä on mukavampi viettää tällaisissa tamineissa sisätiloissa kuin vaikka ilman myssyä ulkosalla. Pirjolla on siniraitainen pyjama ja Purjolla kukallinen mekko. Yömekon pitää muuten aina olla tarpeeksi pitkä, jotta kylmät varpaat sen helmoihin lämpimään.