Yleensä me kirjoittelemme ihan mitä sattuu, mutta aina joskus meitä pyydetään ottamaan kantaa johonkin ajankohtaiseen ja syvällisesti kertojan elämään vaikuttavaan asiaan. Tänään mieltämme painaa pimeys eikä mikä tahansa pimeys vaan sellainen, jonka turvin tehdään yhtä sun toista. Esimerkiksi aiheutetaan läheisille adrenaliinipiikkejä.
Ihmiset asuvat joskus perheinä, ja silloin täytyy yrittää ottaa muita huomioon, vaikka aina ei huvittaisi. Esimerkiksi jos yöllä tulee vastustamaton halu käydä keittiössä, ei sovi sytytellä kaikkia lamppuja, vaan täytyy yrittää puikkelehtia muita herättämättä jääkaapin äärelle melkein sokkona. Sama juttu, jos vaikka hätä yllättää. Silloinkin yleensä yritetään hapuilla pimeässä pitkin tuttua reittiä ja sytytetään vasta vessassa valo. Moderneissa taloissa on lattialistoissa liiketunnistimin syttyviä led-valoja, mutta normaalit ihmiset tavallisissa kodeissaan etenevät eteisessä ihan muistinvaraisesti korkeintaan pihavalon kalvakassa hehkussa.
Näin siis yleensä. Meitä lähestynyt henkilö kertoi, että hän oli joutunut kokemaan ikävän kokemuksen päätettyään yöllä poistua hetkeksi vuoteestaan kylpyhuoneen puolelle. Kömmittyään säkkipimeässä perille asti ja ojennettuaan kätensä kohti valokatkaisinta hän näki valaistumisen hetkellä jotain sellaista, mikä on ikuisesti syöpynyt verkkokalvollensa, ja tulee pysymään mielessä vielä sittenkin, jos dementia tai vastaava pyyhkii pois muut muistot 2000-luvulta.
Siellä pilkkopimeässä oli istunut hänen puolisonsa kaikessa hiljaisuudessa mietiskellen olevaisuuden olemusta. Kun valot syttyivät, kertojamme pelästyi enemmän kuin oli koskaan pelästynyt, ja hän on sentään etsinyt rajojaan sukeltelemalla Egyptissä ja laskettelemalla Alpeilla. Keskellä yötä ei odota löytävänsä ketään istuskelemasta pimeästä kaakeloidusta huoneesta, joten äänekäs kirahdus tai oikeastaan vertahyytävä kauhunhuuto purkautui ilmoille ja lävisti veitsenterävänä rauhallisen omakotialueen uneliaan rauhan. Hetkeksi maailma meni sekaisin: naakat lehahtivat yöpuultaan lentelemään ympäriinsä kummastuneina, cityjänikset loikkivat vauhdilla karkuun ja koko tienoon täytti järkytyksensekainen tuohtumus.
Muiden huomioon ottaminen perheolosuhteissa on toki hyvä ja kannatettava asia, mutta niin pitkälle ei pidä mennä, että ei mitenkään ilmaise olemassaoloaan pimeyden keskellä. Hyviin tapoihin kuuluu yölläkin sytyttää valo siellä, missä aikoo oleskella, jos tarkoituksena ei ole nukkua, ja jos taas aikoo nukkua, ei pidä hakeutua wc-tiloihin edes silloin, kun siellä on lattialämmitys. Lisäksi esimerkiksi keittiössä ei pidä ahmia voileipää pelkän jääkaapin vihreän virtanappulan valossa, vaan huomaavainen yöaterioitsija sytyttää vähintäänkin tiskipöydän yläpuolella olevan lampun. Näin varmistetaan se, että joku toinen öinen vaeltaja ei pelästy pimeässä muka viattomana vaanivaa niin, että joutuu valvomaan aamuun asti sydämen hakatessa enemmän kuin on terveellistä.
Pyrimme tuomaan esille syvää tuohtumustamme olemalle vaatepuolella hyvin kierrätyshenkisiä. Pirjon farkkuhaalari oli aikoinaan farkut kokoa 134. Sittemmin niiden polvet kuluivat puhki, mutta lahkeet olivat vielä varsin käyttökelpoiset. Pienellä pilkkomisella roskakoriin joutavista housuista tuli varsin mukava haalari, joka sai etutaskukseen loppuunkulutettujen farkkujen takataskun kaikkine liimattuine timantteineen. Kangasta riitti myös lierihattuun. Purjon paita on Metsolan autotrikoota ja leikattu epämääräisistä leikkuutähteistä, siis juuri niistä, joista ensinäkemältä ei tunnu syntyvän enää mitään.
Täällä ilmoittautuu eräs nolo pimeässähiippailija...
VastaaPoista