Otsikossa emme viittaa näihin päällämme oleviin puseroihin, jotka ovat vähän niin kuin vastaisku kaikille tummasävyisille eläintrikoille, joita tänä syksynä on näkynyt vähän siellä ja täällä. Nämä ovat ohutta collegekangasta, joka on ostettu kangaskauppa Wexleristä. Kuvioina on jotain isonokkaisia lintuja, joiden sävyt varsin mainiosti sointuvat trikoohousuihimme. Mekö emme olisi pienten pukeutumisyksityiskohtien taitajia!
Suru tuli puseroon tänään kerhossa, kun yksi pitkäaikaisista kerhokavereistamme sanoi reippaasti heihei ja muutti pois toiselle paikkakunnalle. Tietysti me pidimme läksiäisjuhlat ja annoimme lahjan ja kortin ja jotkut antoivat halauksiakin, mutta emme me, koska meidän mielestämme ketään ei pidä päästää kovin lähelle hönkimään, reipas kättely sen sijaan on varsin sopivaa. Sitten me muistelimme yhdessä kaikkia hauskoja tapauksia vuosien varrelta ja nauroimme aika makeasti monelle sellaiselle jutulle, jotka aikoinaan vähän harmittivat.
Vaikka meillä leikisti oli ihan mukavaa, niin koko ajan me tiesimme, että tässä on nyt loppu ja piste. Kerhossa ei olisi koskaan enää samanlaista kuin ennen. Eväitä syödessä emme enää vertailisi välipalakeksejä, askartelussa emme lainailisi värillisiä papereita, loppulaulun jälkeen emme ryntäisi (se on muuten kiellettyä) eteiseen pukeutumaan kilpaa ulkotamineisiin. Vielä me olemme niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kyllä me seuraavan kerran kerhoon mennessämme saatamme matkalla tirauttaa kyyneleen tai pari ihan kaveri-ikävässä. Kenelle me nyt sanomme, että muistatko?
Lupasimme moneen kertaan, että vielä nähdään. Kyllä me tiesimme, että monelle muullekin on aikaisemmin sanottu ihan samalla tavalla, ja sitten puolin ja toisin unohduttu kokonaan. Olisi pitänyt samantien sopia, että koska nähdään ja missä, otettu kalenterit esiin ja laitettu oikein iso rasti sopivan päivän päälle. Siitä me olisimme muistaneet, että se on oikea merkkipäivä.
Joten meillä on nyt sellainen alakulo, joka valtaa mielen aina, kun jotain päättyy ja pitää vain jatkaa matkaa. Vaikka emme me siellä kerhossa minnekään ole menossa, vaan olemme ihan paikallamme. Tai siis meidän pitäisi olla, mutta aina joskus tulee kierreltyä ja harrastettua sellaista kiellettyä asiaa, jonka nimi on käytäväkeskustelu. Nyt niitäkin on vähemmän, kun kerhokaveri päivän päätteeksi pakkasi kassinsa, otti lahjakukat kainaloon ja suuntasi kohti ihan uusia seikkailuja.
Tove Jansson sanoi kauan sitten, että “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa
valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." Me emme ole ihan varmoja siitä, mitä hän tarkoitti, mutta jos me olisimme saaneet valita, olisi kerhokaveri jäänyt eikä lähtenyt. Ehkä me emme valinneet ajoissa. Tai ehkä jonkun toisen valinta oli vielä vahvempi kuin meidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti