22.9. Pirjo ja Purjo kohtaavat Taiteilijan

Ensin me kohtasimme Taiteilijan takaliston paikallislehden etusivulla. Sisäsivun jutussa Taiteilija kertoi elämästään ja siitä, millaista on olla oikea taiteilija ja elää taidettaan kokonaisvaltaisesti välittämättä muiden mielipiteistä. Jaha, me ajattelimme, Taiteilija ei siis taaskaan ole saanut apurahaa, joten hänen täytyy egoaan pönkittääkseen luoda jokasyksyinen oman elämänsä performanssi lehtien palstoilla.

Taitelija oli tällä kertaa päättänyt olla yhtä Äiti Luonnon kanssa. Siksi hän oli vähentänyt vaatteensa minimiin ja halusi koskettaa ihonsa jokaisella solulla ympäristöään. Jos lehtikuvaa oikein tarkasti katsoi, saattoi nähdä olkapäällään aika ärhäkän paarman, joten nähtävästi myös luonto oli hyvillään Taiteilijan alastomuudesta. Elämä ilman vaatteita liittyi jotenkin johonkin projektiin, jossa Taiteilija pääsi toteuttamaan syvintä olemustaan kokemalla kokonaisvaltaisesti jokaisen hetken ilman paitojen ja housujen luomaa ankeaa vankilaa, joka muulloin kahlitsi Taiteilijan sielun niin, ettei luomistyöstä ollut tulla mitään. Kuvassa oli kyllä pelkkä Taiteilijan pinnallinen olemus, joskin tarkemmin ajatellen sekin oli meille ihan tarpeeksi ellei peräti liikaa.

Pari päivää myöhemmin kohtasimme Taiteilijan IRL eli ilmielävänä ja meidän onneksemme myös pukeutuneena, eli nähtävästi Äiti Luonto oli sen verran jäätävällä tuulella, että pakarat oli peitetty ja paitakin löytänyt paikkansa. Lisäksi Taiteilija oli sujauttanut jalkansa muovisiin feikkicrocseihin. Mutta millaiset jalat! Likaiset, saviset ja suorastaan sontaiset. 

Me yritimme ajatella, että ne mustanharmaat mutavarpaat ovat osa elämää suurempaa taidetta, mutta valitettavasti ainoa ajatuksemme oli, että Taiteilija ei ole kuullut vedestä ja saippuasta tai edes jalkojen huuhteluun varatusta vesiastiasta porraspielessä. Me emme ole mitään pinttyneen lian erityisasiantuntijoita, mutta sen verran voimme sanoa, että niissä kintuissa näytti olevan melkein vuosikertasaastaa. Siinä Taiteilija heilutteli sääriään muutaman metrin päässä meistä ja saatoimme melkein kuulla rapinaa pikkuruisten rapapaakkujen varistessa säärikarvoista lattialle. YÄK!

Taiteilija on muuttanut kaupungista maalle, ja hän on useaan otteeseen kuvannut paikallista kantaväestöä pikkusieluiseksi, sisäänpäinkääntyneeksi, siltarumpupolitikointiin keskittyneeksi ja maailmaa kiertämättömänä hieman yksisilmäisesti asioita katsovaksi kyläkansaksi. Sen verran sivistystä alkuperäisasukkailla sentään on, että he osaavat pestä jalkansa ennen kuin lähtevät kotoa julkisiin tilaisuuksiin. Nähtävästi apurahaton taide antaa oikeuden olla kunnioittamatta muita tai sitten Äiti Luonto oli saanut niin vankan otteen Taiteilijan jaloista, ettei tämä millään hennonnut liottaa sitä irti. Ehkä jossain on peräti valokuvablogi, johon Taiteilija joka päivä kuvaa jalkansa herättääkseen katsojissa inhon tunteita. Suurin taide kun ei jätä ketään koskematta. Niistä alaraajoista se taide kyllä aika hanakasti leviää pitkin mattoja ja lattioita koskettaen lopulta jokaista, jos kukaan ei huomaa siivota Taiteilijan jättämiä jälkiä pois.

Kaiken tämän innoittamina asettauduimme lastenhuoneen boordin äärelle. Tässä on kauniita kuvia vaikka kenen katsella eikä tarvitse miettiä, mitä ne esittävät. Vaatevärityksemme on ruskea, koska se kuulemma on yksi syksyn lämpimiä sävyjä. Purjo otti kirahvipaidan, mutta Pirjo halusi ehdottomasti kukkia. Kukkapaita oli jälleen kerran kadoksissa, joten piti ottaa tämä raidallinen versio, johon on aplikoitu piparikukka.