28.9. Kun elämä alkaa käydä tylsäksi

 ... on aika hankkia siihen säpinää ihan itse. Niin mekin teimme, ja havaitsimme välittömästi, että sellainen tasainen, tapahtumaton elämä on paljon mukavampi kuin täynnä jännitystä ja vaarallisia tilanteita oleva päivien jatkumo. Seuraavassa on tylsyydenpoistoresepti, jota emme suosittele käytettäväksi missään olosuhteissa. Se on testattu ja pahanmakuiseksi havaittu.

Lähdetään johonkin kauppaan, kirpputorille, markkinoille tms. paikkaan, jossa on paljon hypisteltävää tavaraa. Ei oteta mukaan laukkua vaan pelkkä lompakko, jota pidetään tiukasti kädessä, jotta se ei katoa. Mukana ovat luonnollisesti kaikki mahdolliset pankki-, luotto-, etu- ja bonuskortit, joita ikinä keksii maailmassa olevan. Lisäksi muoviläpysköjen seassa voi olla epämääräinen määrä kuitteja, kolikoita ja muutama houkutteleva seteli. Astellaan pitkin puotia tai myyntitilaa (hätätilassa käy kirjastokin, jos ei muuta keksi). Aina välillä lasketaan se lompakko käsistä ja temmotaan esille puseroa tai kangaspakkaa tai tietosanakirjasarjan teosta numero 12. Ei osteta mitään eli palataan tyhjin käsin autolle. Ajetaan seuraavaan kohteeseen

Noustaan autosta ja tällä kertaa otetaan olalle laukku, koska aiotaan tehdä tosiostoksia ja asetutaan pankkiautomaatille. Huomataan yllättäen, että lompakko on kadonnut, se ei enää ole laukussa. Muistellaan, missä lompakko  on viimeksi nähty ja saadaan hysteerinen kohtaus: se jäi edelliseen puotiin! Rynnätään pois automaatin vaikutuspiiristä, palataan autolle ja kaasutellaan takaisin. Muistellaan matkalla, missä kadonnut rahasäilö on viimeksi laskettu käsistä jollekin hyllynkulmalle.

Kerätään hetki hetkeltä haurastuva mielentyyneys, kuljetaan ostosreitti päinvastaiseen suuntaan kuin edellisellä kerralla ja yritetään miettiä, mitä missäkin kohdassa on tehty. Kuikuillaan ympärilleen erittäin etsivän näköisenä ja herätetään jo myyjienkin huomiota. Saadaan kannoille yksi vartija. Todetaan, että mitään ei löydy.  

Käydään mielessä läpi, mitä kaikkea on menetetty lompakon myötä ihan yksinkertaisen ja puolustelemattoman typeryyden takia. Onko jossain kännykän muistissa tallessa se puhelinnumero, jonne pitää soittaa ilmoittaakseen pankkikorttinsa kadonneen? Miten pitkään mahtaa kulua, että saa uuden kelakortin? Tyhjentääkö joku tällä hetkellä tiliä löydettyään lompakosta automaatilla tarvittavan koodin, joka ihan varmuudeksi on teipattu maksukorttiin, koska on noloa, jos kesken näpyttelemisen unohtaa, että oliko se 2527 vai sittenkin 2572. (Tosin meillä kolikkopuolen sivulokoseen piilotettu koodi on vanha eikä toimi nykyisen pankkikortin kanssa, mutta mistä lompakkovaras sitä voi tietää, siellä se nyt naputtelee ottoautomaatilla hikisillä sormillaan toiveikkaana rahankiilto silmissään).

Siinä etsinnän tuoksinassa tajutaan, miten toivo löytymisestä hiljalleen hiipuu ja eletty elämä noin suunnilleen viimeisen puolen tunnin osalta lipuu ohi silmien. Miksi, voi miksi en ottanut mukaan laukkua vaan ajattelin pikaisesti käväistä ostoksilla ilman turhia tavaroita. Ja miksi en tunkenut sitä lompakkoa takin taskuun vaan lykkäsin milloin millekin pöydälle hetkeksi pois käsistä. Ja miksi ihmeessä en löydä sitä mistään! Veikö joku sen vai enkö vain osaa katsoa oikeasta paikasta? Lopulta on pakko kääntyä myyjän puoleen ja kertoa ongelmansa. Vastaukseksi saa runsaasti sympatiaa ja ymmärrystä, mutta hyvin vähän apua. Ei, kukaan ei ole tuonut löytötavaroita. Ei, kukaan ei ole yrittänyt maksaa epäilyttävästi pankkikortilla tietämättä tunnuslukua.

Palataan takaisin myyntipöytien äärelle ja apinan raivolla viskotaan tavaroita ympäriinsä ja yritetään viimeisillä voimilla löytää kadonnut lompakko. Entä jos se on pudonnut lattialle? Entä jos sen vei tuo verryttelyasuinen mies, joka ilmiselvästi pälyilee syyllisen näköisenä olkansa yli? Entä jos se on sittenkin unohtunut niiden kirjojen vierelle, joita ei edes selattu?

Tässä vaiheessa mielentyyneys on muisto vain. Jos elämä ympärillä ei varsinaisesti tunnu hajoavan, niin se joka tapauksessa rapistuu aika lailla. On aika hyväksyä tapahtunut, jättää yhteystiedot kassalle ja palata alistuneena autolle. Todennäköisyys lompakon löytymiselle on aika kirkas nolla, todennäköisyys tilin tyhjenemiselle ja noin 40 euron rahamäärän katoamiselle on noin 100 prosenttia. Siinä autolle taivaltaessaan sitä miettii, mitä kaikkia kortteja joutuu uusimaan ja minkä kaiken katoamisesta voi olla ikäviä seurauksia. Luonnollisesti sitä vannoo, että ei koskaan enää. Tästä eteenpäin luvataan kantaa lompakkoa kaulassa tai laittaa rahat vyötärölaukkuun, mutta enää ikinä ei unohdeta mitään minnekään.

Avataan auton ovi, lysähdetään istuimelle ja ihmetellään, miksi ikävät asiat aina tulevat samaan aikaan eli mikä ihmeen mötikkä on tehnyt istuimesta kuhmuisen ja epämukavan. Nytkö siitä on joku jousi katkennut? Nostetaan takalistoa sen verran, että voidaan tuskastuneena kokeilla penkin pintaa ja hapuillaan hetkinen. Nostetaan käsi silmänkantaman päähän ja todetaan, että kädessä on lompakko. Joka siis ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan kadoksisssa.

Tämän opettavaisen tarinan kuvituksena ja ehkä hieman itseaiheutetun pahanmielen lohdutuksena ovat meidän upouudet ruusufleecetakkimme. Näissä on mukava huppu, kätevä tarrakiinnitys ja somisteena satiinikukkia. Nämä ovat sellaiset näyteikkunaostostepastelutakit, joille olisi käyttöä sunnuntaisin, jos vielä jossain olisi kokonainen kadullinen ihan oikeita näyteikkunoita lumoavine somisteineen ihastelijoiden katsottavaksi. Koska sellaisia on nykypäivänä hankala löytää, saatte ihailla meitä eikä näyteikkunoita.